Hmh. Kohta loppuu kesätyöpaikkojen haku :s Olen toki hakenut muutamaa paikkaa, saa nyt nähdä miten käy. Edellisestä paikastahan otin loparit tämän kuun alussa. Nyt kun ajattelen tarkemmin, niin olisihan siellä voinut kituuttaa tämän kesän loppuun asti, sain kuitenkin suht hulppeaa palkkaa.
Pitää nyt vaan toivoa, että saisi jonkun kivan työn. Hain vaatekauppaan, laukkukauppaan, sisustuskauppaan ja erikoistavarataloihin osastonhoitajaksi. Ja sitten hki-vantaalle terminaalioppaaksi! Haluaisin sinne jo ihan lentoaseman jakkupuvun takia. Isi sitä oikeastaan ehdotti ja lupasi hoitaa asiaa osaltaan. Kuulemma ei tarvitsi osatakaan kuin suomee ja savvoo, kun kaikki muut siellä osaavatkin liikkua.. Eniten haluaisin johonkin sisustusosastolle! Aion paiskia kesän töitä kuin hullu, niin että jos syksyllä on edessä muutto, olisi hieman rahaa. Onneksi ei ole vielä polttavaa pakkoa päästä yliopistoon, voin jotenkuten hyväksyä yhden välivuoden ja hankkia pääomaa ennen opiskeluita.
Äitillä on kauhea pakkomielle mun kirjotuksista. Se paasaa kokoajan miten pitäs lukee ja panostaa ja blaah. On kyllä vähän angstinen olo. Ilmakin sopii kuin nenä päähän – nuhjusta, sottasta, pimeetä ja sataa. Lenkki uskollisen koiran kanssa on aina paikallaan, oli fiilis mikä tahansa. Äsken istuskeltiin hetki vieretysten sateessa ja mietittiin. Taino minä varmaan mietin, Wilma odotti pääsemistä sisälle lämmittelemään. Mietin taas tulevaisuutta. Ei mulla oo välttämättä varaa yksiöön, ne on niin törkeen kalliita. Enkä haluaisi asua yksin, kaipaan seuraa. Tai ylipäätään etten ole yksin niiden seinien sisällä. Olis älyttömän hyvä, jos löytäis jonku kämppiksen, kun toi soluasuminen ei nyt niin hirveesti kuitenkaan kiehdo. Mutta toisaalta, jos vaihtoehtoja ei ole niin sinne sitten. Elämyksiä! Jospa ensin yrittäis päästä sinne yliopistoon ja miettisi näitä asumisia sitten myöhemmin.
Havahduin tänään karuun todellisuuteen. Juuri sitä ennen koin suunnatonta riemua siitä, että alle 3 viikon kuluttua loikoilen Thaimaan auringossa luksushotellin uima-allasalueella. Jännä ajatella, et varattiin matka jo vuosi sitten. Ihan kuin vasta pari kuukautta sitten oltaisiin mietitty lähtöä ylipäätään. Suuntamme siis kaksin äipän kanssa 15.3. Thaimaan Phukettiin, Karon Beachille kahdeksi viikoksi. Hiiiiii ^^
Sitten siihen karuun todellisuuteen. Kaikki kirjoitukseni ovat ohi ennen lähtöä. Kuinka monta sivua olen lukenut? En yhtään. Kuinka hyvin keskityin ja tein tehtäviä vikoilla kertauskursseilla? Nollaksihan tuokin pyörähtää. En silti jaksa stressata, huonosti ne menee kuitenkin ;) Eivaan, jos vähän jaksaisi kertailla, niin luulisin selviytyväni suhteellisen kohtalaisesti näistä kypsyyttä ja kaikkea muutakin mahdollista mittaavasta koitoksesta, jonka toitotetaan tarhasta asti olevan elämäsi tärkein, mutta millä ei sitten loppupeleissä ole oikeastaan yhtään mitään väliä. Tulipa pitkä ja hankala virke. Tämähän on nyt sitten tietenkin niin mielipideasia kuin olla ja voi. Taino omasta mielestäni ei, mutta kuitenkin. Tietenkin riippuu vähän siitä, mihin sen todistuksen kanssa suuntaa, mutta ainakaan itse en sillä paperilla hanki muuta kuin mahdolliset kehut tai paheksunnat sukulaisilta. Lahjat ne tuovat kuitenkin.
Oltiin sunnuntaiyönä Susulla kattomassa Oscar-gaalaa Lauran, Jennin ja Henkun kanssa. Mentiin sinne jo yheksältä ja syötiin oikein hartaudella. Siinä oli muutama tunti kulutettavana ennen varsinaisten kekkereiden alkua, mutta sehän ei haitannut ollenkaan, tyttöjen kanssa ei ikinä käy aika pitkäksi. Juoruttiin kaikki viimeisimmät tapahtumat ja sitten Mikakin liittyi seuraan ja pelattiin Aliasta. Eihän siitä mitään tullut mutta huippuhauskaa oli. Oltiin Lauran kanssa törkeen hyviä ! Oscar-gaala itsessään oli yksi suuri pettymys, kun niitä pukujakaan ei näytetty oikeastaan ollenkaan ja joku vainajannäköinen suomalaissuunnittelija kertoi mielipiteitään. Eikä niistä palkintojensaajistakaan ole mitään kummoista sanottavaa, hyvä jos tiedettiin ulkonäöltä pari niistä ehdokkaista. Lähdettiin kotiin sitten viideltä, kun ei sitä jaksanut loppuun asti katsoa. Oli kyllä tosi mukavaa, kiitos Susulle. Lauantaina uudestaan ;)
Ylioppilaskirjoitukset, pääsykokeet, ylioppilaskirjoitukset, pääsykokeet, (elämä), pääsykokeet. Eipä kauhiasti mielessä pyöri mitään varmaa, lähinnä jonkinlaista pelkoa ja hämmennystä ja toisaalta innokasta odotusta tulevasta. Mikäli joskus selviän tästä lukemisesta, ja varmasti selviänkin, niin mitä käy, jos pääsenkin yliopistoon? Turkuunhan haen nyt ensisijaisesti, en ole vielä ihan varma Hki-Tre yhteishausta, kun se on vähän ikävästi juuri ennen Turun koetta, että miten sitten vaikuttaa. Ja ainehan oli siis psyka. No mitäpä jos pääsenkin jonnekin? Olen kovasti unelmoinut omasta asunnosta, laskeskellut tukia ja miettinyt verhojen värejä. Mutta mitäs sitten jos oikeasti joudunkin (PÄÄSENKIN) lähtemään täysin vieraaseen kaupunkiin, täysin vieraiden ihmisten keskelle täysin omillani. Ihanaa, oikeastaan, mutta silti hieman pelottaa.
Tuossa kun äsken koiran kanssa kuljeksin joenvartta pitkin, katselin jotenkin ihan uudella tavalla silmänkantamattomiin jatkuvaa peltoa ja metsää (niin, ei sitä aina uskoisi asuvansa maamme pääkaupungissa). Olen asunut täällä koko elämäni, en ole ikinä muuttanut, edes Helsingin sisällä. Olisiko sittenkin parempi jäädä tänne, missä kaikki on tuttua ja turvallista ja missä ennenkaikkea on kaikkea? Hmn. Paljon kysymyksiä vailla oikeita vastauksia. Tällä hetkellä taidan keskittää ajatukseni vanhoihin filmijärkkärini objektiiveihin, joita lupasin etsiä Simolle.
Aihe: Löpinää
Noniin, jospa minäkin.
Eilen totesin kavereilleni yksiselkoisesti “Arvatkaas mitä, huomenna alan kirjoittaa blogia.” Vastaanotto oli odotetunlainen “Haha, okei” - hyvä jos tiesivät mikä blogi on. Jokatapauksessa, niin hirveästi teki mieleni riipustella ajatuksiani ylös, että tämän päätin nyt luoda. Tajusin tässä eräänä päivänä mietteitä olevan niin paljon, ettei ainakaan oma muistikapasiteettini kykene niitä käsittelemään ilman apua. Joten, ainakin toistaiseksi, kirjoittelen tätä ainoastaan itseäni varten. Tietysti olisi kiva, jos joku samoja ajatuksia jakava eksyisi tänne, Toisaalta kaveripiiristäni oikeastaan kukaan ei pidä blogia, tai jaksa edes lukea sellaista, joten eipä potentiaalisia lukijoitakaan olisi. Taino pari on, mutta vähäiseksi jäävät :>
Olen aina ollut enemmän lukemisen, kuin itse kirjoittamisen ystävä – siis mitä blogeihin tulee. Kyllähän multa löytyy laatikoista vaikka mitä kaunokirjallisia sepustuksia, mutta saavat siellä kyllä ihan rauhassa ollakin.
