Mosaiikkiunelmia

Luovuttaminen. Hmn. Olen maailman huonoin antamaan periksi ja myöntämään tappioni. En ikinä myönnä olleeni väärässä, vaikka tietäisin sen. Jatkan väittelyä mahdollisimman pitkään ja toivon toisen antavan periksi. Olen turhan innokas väittämään asioita ja vielä turhan varma omista mielipiteistäni, joille ei aina ole perusteluja.

Periksiantaminen. Tiedän, että välttyäkseen tekemästä itselleen hallaa, on välillä myös tajuttava lopettaa ajoissa. Luovuttaa. En osaa luovuttaa tai antaa periksi – mitä eroa niillä on, vai onko ollenkaan? Periksiantamattomuuden katsotaan usein olevan hyve – kai se joissain asioissa onkin. Ainakin sanalla on positiivinen sävy. Päteekö sama ihmissuhteissa? Pitäisikö ymmärtää luovuttaa ja antaa olla, jos on vaarana satuttaa itseään pahemman kerran, mutta toisaalta välttämättä ei sittenkään? Onko hyvä ihmissuhde aina vain ruusuillatanssimista?

Epäonnistuminen. Oman epäonnistumisen tunnustaminen on arvostettavaa. Onko se heikkoutta? Ei voi olla. Sen täytyy olla luonteenlujuutta. Onko vaikeampaa myöntää epäonnistuminen itselle vai muille? Mitä muutkin ajattelisivat. Todennäköisesti eivät mitään. Kai sitten itselle? Milloin on todella aika sanoa ääneen, että nyt meni pieleen ja pahasti?