Mikä on kaikkein varmin kesän alkamisen merkki? Se, kun ensimmäiset pussikaljoittelijat valtaavat Kiasman pihan. On harvoja niin mieltälämmittäviä näkyjä. Nyt kun puheeksi tuli, suosittelen päivän piristeeksi myös uuden Kevätpörriäisen vitsipalstaa, jonka satoa ahkerasti viljeltiin myös lauantain L&L junglepartyissa.
Tänään kurssittelin taas tilastomatematiikan parissa ja eilen sain jopa viimeinkin lähetettyä yliopistojen hakulomakkeet. Lähtipä yksi synti harteilta, valitettavasti vain yksi. Aika vuorokaudessa ei tunnu mitenkään riittävän. Olen harvinaisen laiska ja ajatuskin tuntuu kulkevan erityisen hitaasti nyt, kun ei ole koulua eikä töitä. Mietin vain kauhulla ensi vuotta, että jos en pääsekään yliopistolle ja edessä on koko vuosi pelkkää laiskistumista. Ehkä se sitten jossain vaiheessa vaihtuu motivaatioksi tehdä jotain? Se nähdään sitten, tilanne on nimittäin niin, että näillä lukemisilla en kehtaa mennä edes näyttäytymään pääsykokeisiin.
Viikonloppuna oli tarkoitus lähteä porukalla mökille, mutta taitaa valitettavasti jäädä väliin, flunssa nimittäin tekee tuloaan eikä vappuna sovi sairastaa kun juhlatkin tulossa. Caro lupasi tuoda tequilaa, siitä kun on aivan erityisiä muistoja, joista ei sitten sen enempää.
Sorruin eilen ja toissapäivänä lähtemään kaupungille, vaikka vakaasti vannoin olevani menemättä. Eksyttiin sitten kenkien alennusmyyntiin ja mukaan tarttui tummanturkoosit perusavokkaat. Ne oli vaan pakko saada – ihan jo tämän pussikaljakauden aloituksen ja veronpalautusten kunniaksi. Olivat vielä uskomattoman hyvät jalassa! Eilen laitoin ne sitten kaupungille jalkaan ja julistin vielä kovaäänisesti, miten tuntuu ihan siltä, ettei olisi korkoja ollenkaan! Kotiin sipsuteltiinkin sitten hyvin hitaasti ja väkinäisesti. Joten siskot, vinkki numero tuhatsatakaksikymmentäkolme kuuluukin: älä ikinä laita korkokenkiä kaupungille kuvitellen niitä kävelykengiksi, koska uudet korkkarit eivät ikinä ole hyvät jalassa ensimmäisellä käyttökerralla. Lauri Nummenmaata lainatakseni “tämä lienee intuitiivisestikin selvää.” Kyseinen lausahdus löytyy muuten ainakin parisenkymmentä kertaa Käyttäytymistieteiden tilastolliset menelmät – teoksesta, jonka pariin aion syventyä vielä hetkeksi.
Puhelinmyyjät käyvät ovelammiksi ja kierommiksi vuosi vuodelta. Muutama päivä taaksepäin minulle soitettiin eräästä telemarkkinointiyrityksestä, jota en nimestä tunnistanut sellaiseksi. Puhelussa yli-innokas naisihminen kertoi reippaaseen tahtiin, että olin osallistunut arvontaan (jota en muistanut tehneeni), mutta en ollut voittanut pääpalkintoa. Sen sijaan olin voittanut 4kk lehteä, jonka sain vieläpä itse valita neljästä vaihtoehdosta. Valitsin sitten ilahtuneena erään terveysalan lehden ja annoin tietoni. Lopuksi mainittiin, että lehdet lähtisivät ns. kestotilauksena, mutta 4kk jälkeen voin helposti katkaista tilauksen vain soittamalla ilmaiseen numeroon. Lisäksi arvontapalkintooni kuului sääasema, joka oli arvoltaan kuulemma aivan huikea. Tästä ilahtuneena lopetin puhelun ja hykertelin kerrankin sattunutta arpaonneani.
Tänään tuli sitten uusi soitto, samaiselta naisihmiseltä. Hän halusi vain tarkistaa, että oli kuullut osoitteeni oikein ja mainita ohimennen, että voittamaani palkintoon sisältyivät minimaalisen olemattoman huomaamattomat pakolliset käsittelykulut AINOASTAAN 5,90€/lehti ja muutaman euron postituskulut eli yhteensä kuudesta lehdestä vaivaiset 39,90€ – muille sama paketti sääasemineen maksaisi satoja euroja!
Niinpä tietysti. Seuraavana tuli sitten sanoinkuvaamaton tunne siitä, että on tullut huijatuksi oikein kunnolla. Toisaalta tilannetta tasoitti hieman se, että sain sanottua lehtimyyjälle, ettei hän huijaisi minua ihan näin helpolla, ja luovuin “arvontavoitostani”. Kyllä nakersi. 5,90€ + postituskulut oli vielä kaikenlisäksi todella surkea tarjous lehdestä, jota en edes halunnut lukea. Cosmopolitan maksaa samanverran ärrällä ja sitä luen sentään ”hieman” mieluummin.
“Jos mä otan pari näitä ja sitten haetaan sen viinipullo?”
“No jos me otetaan juomat nyt niin sitte tarvitaan kyllä kärry tai kori”
Eilen istuttiin sitten iltaa tyttöjen kanssa. Oli taas jälleen aivan mielettömän kivaa, sellainen mukavan rento ja ajaton ilta. Tehtiin kanasalaattia ja juot- maisteltiin vähän alkomahoolia. ALUNPERIN tarkoitus oli ostaa pullo punkkua ja vähän siemailla, mutta eihän sille sitten voinut mitään, kun Rekorderligilta oli kaikenkaikkiaan 3 uutuutta, joita ei vielä ollut maistettu – plus tietenkin pakollinen mansikkalime. Punainen päärynä ja granaattiomena olivat oikein hyviä, mutta ehdottomasti pisteet kotiin veti persikka-sitruunamelissa, joka maistui hieman jääteeltä, olematta kuitenkaan liian makeaa. Alkossa mukaan punaviinin lisäksi tarttui vahingossa sitten vielä “mansikkakuohari, joka säilyy kyllä”. Ei säilynyt.
Heräsin tänään, taino oikeastaan eilen, karuun todellisuuteen. Omistan 20 takkia, lähemmäs 50 paria kenkiä ja varmaan yhteensä tuon verran laukkuja. Muista vaatteista ei tarvinne edes mainita. Olen juuri sellainen ihminen, joka päättää 15-vuotiaana, ettei omista esimerkiksi tarpeeksi kenkiä ja sama päähänpinttymä on vielä täysi-ikäisenäkin syynä sen 46. kenkäparin ostoon. Uskomatonta kyllä, tyhjennän kaappejani säännöllisin väliajoin ja lahjoitan riepujani pois suurissakin määrin, mutta miten ihmeessä paikat täyttyvät silti kiihtyvällä tahdilla? Vaatevarastoni käsittää tällä hetkellä neljä seinänkorkuista kaappia vaatetankoineen ja laatikkoineen, kokonaisen ulkovaatekomeron sekä lisäksi pienen vaatehuoneen kokonaisuudessaan ja uusia aluevaltauksia tulee jatkuvasti. Oikeasti käytän melkein kaikkia.. Eniten asiassa hiertää se, että sillä rahamäärällä olisin tehnyt kahdesti vuodessa kaukomatkan viimeisen 5 vuoden ajan. Toisaalta kuten Sinkkuelämän Carrie viisaana naisena totesi, “I like my money right where I can see it, hanging in my closet.” No, ehkäpä tämä kompensoi muita pahoja tapoja, kuten biletystä, joka on muuten viimeaikoina jäänyt huomattavan vähälle.
Eilen kun kun raahauduin valmennuskurssilta kotiin, näin lukemattoman määrän ihmisiä, luonnollisesti. Lähietäisyydeltä kuulin arviolta noin 20 keskustelua, joista muutama käsitteli tulevaa bileviikonloppua tai muuta yhtä mullistavaa. Muista ei sitten saanutkaan selvää, koska en ymmärtänyt kieltä. Siis selkeästi yli puolet kuulemastani puheesta oli jotain muuta, kuin suomea tai ruotsia ja yksi taisi olla englanniksi. Loppujen lopuksi kuitenkin luulisi, että näinkin takapajuisessa maassa kuin Suomi, kuitenkin edes ENEMMISTÖ puhuisi suomea. Tietenkin kyse oli todennäköisesti vain yhteensattumien summasta, mutta silti? Tutkin tätä globalisoitumista tulevina viikkoina lisää.
Viimeyö kuluikin sitten onnellisesti puoli kolmeen asti muistellen menneitä ja keskustellen kaikenlaisesta. En muistanutkaan, miten niin monta vuotta vanhojen asioiden muistelu voikaan olla samanaikaisesti mukavaa, haikeaa ja ratkiriemukasta. Good old times.. not. Jospa nyt sitten yrittäisi hipsiä vällyjen väliin, huomenna pitäisi lukea ennen iltaa, jolloin on tarkoitus kerääntyä tyttöjen kanssa maistelemaan hieman viintä ja katsomaan Biisikärpästä.
Kello on hirveästi taas. Se normaali unirytmi, jonka saavutin Thaimaassa, on vihdoin kuollut ja kuopattu. Nytkin katson Conania ilman ääniä ja pohdiskelen tulevaa urakkaa. Pöydällä odottaa vielä kaksi pähkinää tilastomatikkaa, mutta voi olla, että ne jäävät nyt ainakin tältä illalta. Laskin koko päivän, en täydellä teholla tosin, mutta laskin. Jeij. Sitäpaitsi tiedän pilkulleen, miten nuo tehtävät tehdään, ne ovat vain käsittämättömän suuritöisiä ja aikaavieviä. Tiedän vieläpä mitä teen saaduilla tuloksilla. Eikö se silloin ole sama asia kuin että voi jättää tekemättä..? Teen ne huomenaamulla.
Huomenna, taino tänään, on suht tiukka putki valmennusta, 12-21. Kotiinraahautuminen on pahinta, kun menee melkein tunti ja pimeää on jo. Ja vihaan sporassa istumista, en tiedä miksi, mutta se on vaan inhottavaa.
Kuumottelen jo tulevaa muutamaa kuukautta vapun jälkeen. Äiti joutuu leikkaukseen, jonka johdosta allekirjoittaneesta tulee täysipäiväinen kodinhengetär-ruoanlaittaja-koiranhoitaja muutamaksi kuukaudeksi. Parasta on, että saan auton käyttööni aamusta iltaan, mutta toisaalta kaikki jääkin sitten kauppareissuja, tankkauksia ja eläinlääkäreitä myöten omalle vastuulleni. Bonuksena tulee vielä passattava ja hyysättävä äiti! Toisaalta aivan loistavaa harjoitusta, mikäli se muutto syksyllä tulee. Palkattiin jo siivooja tänään, ettei tämän kahdelle ihmiselle ja koiralle aivan liian suuren lukaalin jynssääminen jää sekin minun kontolleni – täällä kun kerran viikossa lattiasta kattoon siivous ei meinaa millään riittää.
Miksi urheilu menee aina kaiken edelle? Tänään sai odottaa melkein puolitoistatuntia Täydellisten naisten alkamista, kun isot miehet eivät saaneet koko joukkueenkaan voimin kiekkoa maaliin kohtuullisessa ajassa.
Olen naurettava. Säälittävä. Pateettinen luuseri, kuten vanha ryhmänohjaajani totesi jo aikaisemmin (meistä kaikista tosin). Eilen tajusin kaikenlaista. Taino myönsin itselleni, kai ne asiat ovat olleet selkeästi naamani edessä jo pidemmän aikaa. Tein myös päätöksiä, jotka eivät nyt ole mitään isoja, paitsi henkisellä tasolla itselleni. Ensin hilpeämiin aiheisiin.
Eilen oli huippuhauskaa, oltiin tyttöjen kanssa (kahvilla) ja jätskillä istumassa ja juoruamassa muutama tunti, jonka jälkeen vietettiin vielä useampi tunti ratkiriemukkaan uuden Biisikärpäsen ja Herra Deedsin parissa. BK oli ihan mieletön uutuus, tykkäsin paljon. Sitäpaitsi iskelmäihmisinä oltiin vielä hyviäkin siinä! Jos sulla on toinen – moka oli anteeksiantamaton ;< Puhuttiin maat ja taivaat, miehistä lähinnä ja kotimatkalla popitettiin Umbrellaa. Onko mitään parempaa? Melkein itku tulee silmään kun yhtäkkiä tajuaa miten onnekas on ja miten arvokkaita tällaiset hetket ovatkaan. Noniin, nyt riittää herkistely. Asiaan.
Miehet. Vai pojat? Kummista pitäisi puhua? Jo 12-vuotiaana puhuttiin pojista, mutta ei näitä kyllä nyt miehiksikään voi oikein luokitella, vielä ainakaan. Tuntuu, että kun yhden ongelmat hieman heltiävät, toisen alkavat vähintään samalla mitalla. Onko aikoihin ollut hetkeä, kun joku meistä ei olisi ulvonut mieshuoliaan? (Valitsen nyt ilmauksen miehet) Mikä ihme siinä on, että nainen väenväkisin haluaa satuttaa itseään. Minäkin, joka väitän olevani niin suunnattoman hyvä ihmistuntija, olen täysin sokea omissa ihmissuhteissani ja omissa tekemisissäni. Mutta kylläpä kesti tajuta sekin, eikä vieläkään oikein haluaisi myöntää todella olevansa väärässä.
Jokatapauksessa tällaisissa tilanteissa ymmärtää todella ystävien tärkeyden. Klisee. Tiedän sen kyllä muutenkin. Mutta mitä käykään, jos todella pääsen Turun yliopistoon ja muutan täältä pois. “Ei Turusta ole pitkä matka tänne” on maailman pettävin selitys, tiedän että ajan myötä minusta tulisi turkulainen ja päivittäisen yhteydenpidon loppuessa ja kaveripiirien vaihtuessa yhteiset jutut häviävät. Niin se vaan menee. Ainahan sieltä löytää uusia tosihyviä ystäviä, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan voin todella rehellisesti myöntää, etten kuollaksenikaan haluaisi luopua noista tytöistä. Liekö minulla ikinä ollut näin hyviä ja rakkaita ystäviä. Helsinkiin jäämisessä olisi miljoonakertaisesti enemmän syitä kuin poismuuttamisessa, eihän Turussa (tai ainakaan Tampereella) ole ketään. Pari tuttua, mutta käytännössä ei ketään, jonka takia haluaisin sinne lähteä. Taidankin iskeä neurotieteen kirjan kiinni ja ottaa tilaston käsiini, Helsinki taisi juuri vaihtua ykköshakukohteeksi.
Aihe: Pohdiskelu
Kyllä naurattaa tuo Kanerva-kohu. Toki ymmärrän Kataisen päätöstä, ja pakkohan se oli kai tehdä, mutta onhan tämä nyt ihan tarpeetonta. Eivät ne viestit mielestäni nyt niin pahoja olleet ja loppujenlopuksi aika sama? Enkä jaksa uskoa tämän neiti-ihmisen kovin kylmästi vastailleen viesteihin. Jonkinasteisena kokoomuslaisena tämä nyt hieman nakertaa muutenkin, mutta jo ihan siksi, että kerrankin ulkoministerinä oli joku, joka sai suustaan hieman muutakin kuin kimiräikkös-tasoista puhetta. Toisaalta tilanne ei nyt huonontunut, uusi ulkoministeri on kyllä ainakin omaan mieleeni erittäin sopiva. Ainakin hulvaton hymy kaverilla on ja parempi kielitaito kun kaikilla aikaisemmilla yhteensä. Mielestäni Kanervan erottaminen oli kuitenkin naurettavaa ja ylipäätään se, että viesteistä nousi niin suuri maailmanlaajuinen kohu. Oliko tsunamistakaan näin montaa roskalehdistön lööppiä..
Tarpeeksi suuri näpäytys olisi ollut vaihtaa Ilen kapula lankapuhelimeen, tai tekstiviestiominaisuuksettomaan (ah, mikä kieliopin riemuvoitto jälleen) kännykkään.
Jos lähdetään sille linjalle, että päitä ruvetaan katkomaan tällaisten hieman vihjailevien sanomisten perusteella, niin huonosti käy. Olisi hauska nähdä lista ihmisistä, jotka eivät ole virkapuhelimellaan lähettäneet yhtäkään tarpeetonta/sopimatonta yksityiselämän viestiä, vaikka esimerkiksi kiertoviestinä, joita nyt liikkuu lakkaamatta ympäri vuoden. Mihin sopimattomuuden raja sitten vedetään? Onko sitten eri asia valtion piikkiin turista 3 tuntia uusista kengistä ja lähipiirin juoruista?
Ja vielä ihmetellään, miksi suomalaisilla on niin huumorintajuttoman ja värittömän kansan maine.
Sweet home Alabama! Lyhyt matkareportaasi. Lyhyt siksi, ettei ketään oikeasti kuitenkaan kiinnosta millä aurinkotuolilla poltin nenäni tai kuinka hyvää allasbaarin ananaksenkuoreen tehty drinksu oli. Jokatapauksessa, Phuket oli ihan kokemisen arvoinen, muttei mikään erityisen kaunis paikka. Kyllä siellä tsunamin jäljet vielä näkyivät ja ilmassa tuoksahti kevyesti viemäri. Muutama asia jäi kuitenkin erityisesti mieleen. Päätön liikenne oli yksi. Siinä ei kertakaikkiaan ollut mitään järkeä. Paikka oli myös täynnä Burmalaisia orjia, halleluja ihmisoikeudet. Lisäksi ainainen suupielet korvissa kulkeminen alkoi iloistakin suomalaista viikon jälkeen nakertamaan. Mutta olihan siellä mukavaa, halpaa ja lämmintä. Ja se kulttuuri ! Ihania värejä ja kuvioita. Paikalliset naiset olivat sietämättömän laihoja, siroja ja kauniita ja uskomattoman haluttuja länsimaisten miesten keskuudessa. Toki vaaleat naiset olivat vastaavasti ihannoituja, ikävää että paikalliset miehet olivat mitaltaan noin kainaloon asti ja ehkä puolet kapeampia. Yksi mielenkiintoinen paikallinen suosikkituote oli itseruskettavan vastakohta, itsevalkaiseva! Oli voidetta, suihketta ja kylpyjauheita, joilla valkaistiin ihoa – slogan oli jotain tyyliin ‘hanki pohjoismainen kaunis valkea iho’. Huhhuh, mutta toisaalta kai se on rinnastettavissa tähän meikäläisten rusketuksen tavoitteluun. Teki kyllä mieli mainita, etteivät ne maidonharmaanvalkoiset pakarat nyt niiiin kivat ole. Kuulemma kirvelikin se kylpyjauhe.
Valmennuskurssi alkoi. Sain luettua tilastoa suurimman osan, jäin hieman tavoitteista mutta kuitenkin. Kurssi vaikuttaa hyvältä ja siellä oli suht mukavantuntuista porukkaakin. Jaettiin hirveä kasa materiaalia, joka siis pitäisi lukea ja laskea ja opetella sen pääsykoekirjan lisäksi. Nojuu, eipä tässä muuta menoa olekaan, ei sen puoleen. Työpaikoista ei ole kuulunut mitään. Alan hieman huolestua, että josko pitäisi varmuudeksi hakea johonkin varmaan paikkaan, jos ei sitten aukene ne “kivat duunit”. Ajattelin myös ehkä hakea varastolle :DD ! Siksi, että ne saavat peijakkaat niin käsittämättömän hyvää palkkaa, että kyllä siitä rahamäärästä voin jonkun haalarinkin päälle kiskoa. Ja tietenkin työsuhde-etuudet ja työyhteisö eivät olisi ollenkaan huonoimpia vaihtoehtoja.. Ongelmaksi muodostunee trukin (vai mikä se nyt onkaan) ajo, mutta enhän nyt ihan poropeukalo ole. Jos joku kasa nyt kaatuu kun sitä vahingossa pökkäisee, niin se on sitten kyllä kasaajan vika.
