Muistan kristallinkirkkaasti ollessani pieni tyttönen, kun äiti ja isä katsoivat kymppiuutisia ja minä olisin kuollakseni tahtonut katsoa Babaria videolta. Mietin silloin itsekseni, että luoja mitä kalkkiksia ja vannoin niiiin takuulla, etten ikinä alkaisi katsomaan mitään kymppiuutisia. Hei haloo. Onneksi eivät katsoneet eduskunnan kyselytunteja, en edes halua tietää, mitä olisin niistä ajatellut.
Tänään huomasin jonkinasteisen henkisen kypsymisen tason ylittyneen, kun halusin palavasti keskustella tulevista kunnallisvaaleista, kokoomuksen uudesta vaalikampanjasta sekä ulkoministeri Stubbin hurjasta suosiosta verrattaen siihen, että hyvin harva tunsi häntä vielä vuosi taaksepäin. Ystävättäreni skippasi keskusteluaiheen olankohautuksella sekä “mitähän ihmettä nyt taas”-tyylisellä katseella ja vaihtoi keskustelun aiheen sujuvasti Diorin silmämeikkeihin. Naiset.
Vietän tällä hetkellä enemmän ja vähemmän ansaittua lomaa sen täydessä merkityksessä. Lauantaiaamusta alkaen olen käyttänyt ~60% vuorokaudesta nukkumiseen ja loput ylevään joutenoloon sängyn ja sohvan välillä. Paras saavutus taitanee olla syvää unta iltapäiväneljään asti, loikoilua puoli kuuteen ja uudestaan peiton alle kymmenen kieppeillä. Osa annettakoon anteeksi sairastelemisen vuoksi. Totta puhuakseni on myönnettävä, että eihän tällaista päämäärätöntä lorvailua kovin montaa viikkoa jaksa, edes minun unenlahjoillani. Kunhan tästä nukkumisesta saan nyt edes vähän tarpeekseni, on suunnitelmissa kyllä työnhakua ja muuta kunnialliseksi toiminnaksi luokiteltavaa.
Pakkohan se nyt on jo myöntää, syksy alkaa olemaan jo täydessä vauhdissa. Sen huomaa siitä, kun tummat varjot lankeavat syttyvien katulamppujen alle jo ennen iltaseitsemää ja puoli kymmeneltä on jo pilkkopimeää. Kalsea tuuli ja loputon tihkusade vihmoivat luihin ja ytimiin asti tänään kun yritimme selvitä Memphisistä Finlandia-talon parkkipaikalle kastumatta. Osuvasti kaverini totesi siinä valittaessani kylmyyttä, että “odotas vaan, tästä se vasta alkaa!”
Niinpäniin, pian on joulu ja saa hytistä kolmen villapaidan ja toppatakin alla. Joulua odotellessa, vuodenvaihteessa julkistetaan jälleen tulevan kevään valintakoekirjat. Aion aloittaa samantien lukemisen, koska vuoden kuluttua samaan aikaan en aio harmitella, etten jaksanut taaskaan lukea ja luetella jotain p*skoja tekosyitä ja miettiä, kuinka monesta pisteestä se jäi kiinni. Aion onnellisena hykerrellä ensimmäisessä omassa asunnossani ja näyttää kieltä kaikille, jotka ikinä epäilivät kykyjäni saavuttaa unelmieni opiskelupaikka.
KYLMÄ. Palasimme Suomeen perjantaina illansuussa ja ensimmäinen läpitunkeva ajatus oli tajuton kylmyys, joka ympäröi meidät. Ensimakua saimme toki jo lentokoneessa, onneksi Laura oli ollut viisas ja ottanut villasukat mukaan. Olin varustanut itseni pitkiin housuihin, toppiin, kahteen huppariin ja kaulahuiviin ja silti vähän hytisin kipittäessäni laukkuni kanssa Jussin autolle. Vaikka olikin vähintään järkevää pukeutua niin lämpimästi lentokoneeseen, oli kerrosvuorautumiseni oikea syy kuitenkin liiallinen tavaran määrä.
Nimittäin yhtälailla kuin edellisvuosina, sekä meno- että paluumatkalla laukussani oli ylipainoa huolimatta siitä, että olin tunkenut ~4-6kg tavaraa käsimatkatavoihin (niitä ei ikinä punnita). Helsinkivantaan päässä päästivät huomautuksella ja olin varma, että paino tippuisi kun jätän kaikki aurinkorasvat, shampoot ym pois, mutta ei. Jostain kumman syystä paluumatkalla mukaan oli ilmestynyt erinäisiä uusia paitoja ja muuta pientä, joka “ei paina mitään”.
Vihaan brittejä. Örveltäviä, rumia ja kovaäänisiä brittejä. Koko lomakohteemme oli niitä pullollaan, varsinkin nyt kun sesonkiaika oli jo lopuillaan ja muut pohjoismaiset nuoret olivat aloittaneet koulunsa. Paikalla oli siis ainoastaan kaltaisiamme muutamia opiskelupaikattomia ja työttömiä luusereita ja kasapäin brittejä. En sitten tiedä ovatko armaan saarivaltion koulut vielä kesälomilla vai ovatko sikäläiset nuoret niin käsittämättömiä taulapäitä, että ovat noin suurissa määrin ilman mitään opiskelu/työpaikkoja (en olisi asiasta yhtään ihmeissäni, päinvastoin luulisin sen olevan todennäköisyys). Lisäksi ne eivät syö kunnon ruokaakaan. Ravintolat, siis tavalliset merenrantaravintolat, joita tuollaiset lomakohteet ovat yleensä pullollaan, olivat laskettavissa yhden käden sormilla. Kaikkialla mainostettiin ainoastaan hampurilaisia ja jalkapalloa. Ei kuitenkaan pidä elää harhaluulossa, ettemme olisi lomallamme syöneet enemmän kuin tarpeeksi.
Liirumlaarum, loma oli mahtava ja upea ja fantastinen ja olen ihanan ruskea. Näitä muistoja tullaan vaalimaan vielä pitkään ja hartaasti ja antaumuksella. Rakastan teitä, kiitos tytöt. Tähän olisi sanottavana vielä muutama epäkorrekti alapääherja, mutta en laita niitä, koska en usko niiden olevan muiden mielestä yhtä hulvattoman hauskoja kuin silloin hyvässä nousussa juotuamme 0,95€ hintaista laatupunaviiniä.
