Päivän sana on ystävämyynti. En ole ikinä aikaisemmin moisia harrastellut tai niistä ihmeemmin mitään tiennyt, mutta kun varta vasten pyydettiin, niin täytyihän se lähteä. Kyseessä oli siis oman ketjumme kaikkien concept storejen ystävämyynti henkilökunnalle alkaen klo 9 ja muita sai sitten tulla kymmeneltä. Pakotettuna ja puoliväkisin revin itseni ylös seitsemältä, ja yhdeksältä aloitimme työkavereiden kanssa reippaan haalimisen tarkoituksena kerätä kaikki, mikä vähänkin miellytti silmää. Kymmeneltä sain seurakseni Lauran, jonka kanssa jatkoimme huikean vaatevuoren läpikäymistä – ah miten taivaallista. Myynnissä oli siis näytekappaleita naurettavin hinnoin niin naisille kuin miehillekin, ja valikoima tosiaan oli huippu, koska mallikappaleet olivat parhaillaan myynnissä olevasta mallistosta. Parhaimpiin löytöihin kuului vaatteita, joita ei edes ole tilattu Suomen myymälöihin, eli uniikkeja yksittäiskappaleita. Kolmen tunnin penkomisen ja sovittelun jälkeen pääsimme ulos kolmen (eli neljän, yksi oli tungettu ääriään myöten niin täyteen ettei meinannut tavarat pysyä sisällä) puolikkaan jätesäkin kokoisen kassin kanssa silmät loistaen, sillä molemmat olivat tehneet aivan ihania löytöjä naurettavan halvalla.
Itselleni löysin mm. muutaman paidan, joita olen jo pitkään himoinnut myymälästä, mutta joita en ole raaskinut ostaa, ihanan harmaan tunikamekon (ovh 70e), alpakanvillaneuleen (80e), syys/kevättakin (100e), loppuunmyydyn juhlaboleron (60e) ja vaikka mitä muuta. Ostin myös muutamia miestenvaatteita joululahjaksi (jätän erittelyn sikseen, ettei yllätys mene pilalle) ja rahaa näihin kahteen täyteen kassilliseen kului suurinpiirtein yhden vaatteen hinnan verran. Lauran ostoslistaan kuului itselle jos jonkunlaista neuletta, paitaa, puseroa ja toppia sekä aivan ihana hopeanvärinen satiinimekko (ovh 100e) plus kotiväelle vähän joululahjoja. Autuas päivä, kun ei rahaakaan loppupeleissä kulunut lähes ollenkaan.
Halleluja ystävämyynnit.
Jotenkin kieroja ovat nämä hetket kun blogiani kirjoittelen, lähes aina keskellä yötä sellaiseen aikaan, ettei kukaan muu enää ole hereillä. Herätyskello soi tuossa vajaan kuuden tunnin päästä ja minun unentarpeeni tietäen voin samantien hypätä sillalta. Olen kyllä tunnetusti yöeläin, opiskelenkin yleensä aina vasta kello 22 jälkeen. Sisäinen kelloni käy vastakkaisen pallonpuoliskon aikaa? Siis vaikka olisin nukkunut kuinka huonosti ja kuinka vähän edeltävänä yönä, ja vaikka kuinka väsyttäisi jo iltakahdeksalta, kellon lyödessä kymmenen olen pirteä kuin peipponen.
Minulla oli tänään ja eilen vapaapäivä. Keskellä viikkoa ne ovat petollisia, koska tällöin minulla on mahdollisuus tietenkin valvoa, mutta erityisesti nukkua aamulla ilman ulkoisia häiriötekijöitä niin myöhään kuin nyt unta sattuu kulloinkin riittämään. Ja sitähän riittää. Tällaisina päivinä harvoin nousen ennen pimeäntuloa, saati pukeudun lainkaan. Saatan nimellisesti nousta iltapäiväkahdelta sohvalle katsomaan televisiota ja torkkua siinä tovin. Vastaavasti valvon yleensä aamukolmen tietämille katsoen ensin kaikki mahdolliset ohjelmat, mukaanlukien subtv:n yöchatin, joka nyt on aina kutkuttavan hauskaa luettavaa. Ah, rakastan vapaapäiviä.
Muutenkin mielialani on loistava, kertakaikkisen huippuhyvä. Olen aamusta iltaan aivan poikkeuksellisen hyvällä tuulella ja siihen on syynsä. Ensikertaa piiiitkään, pitkään aikaan olen ollut yhtä iloinen omaan elämääni liittyvistä asioista, erityisesti muutamien viime viikkojen tapahtumista. Edellinen viikonloppu oli niin kiva, että vieläkin jaksaa hymyilyttää. Miten paljon voikaan iloita pienistä asioista? Kyseinen mieliala voi myös olla yksi syy siihen, miten olen jälleen onnistunut luistamaan lähes kuukauden blogitteluista huomautuksista huolimatta. Kun selaan postauksiani, huomaan kirjoittelevani lähes aina vain silloin, kun on jotain valitettavaa.
SIISPÄ, turha lähteä rikkomaan traditioita. Voisinkin tähän väliin tilittää hieman Helsinki-Turku-välisestä tieosuudesta, joka on tiivistetysti sanottuna kertakaikkisen paska, ja samalla haukkua ks. tieosuudella liikkuvat autoilijat, jotka ovat vielä paskempia, jos mahdollista. Rakkaat aasit, mikäli ajatte yksikaistaisella, valaisemattomalla ja mutkaisella tiellä, jossa nopeus on olosuhteisiin nähden aivan liian korkea, vettä tulee vaakatasossa ja on säkkipimeää, muistattehan käyttää pitkiä ajovaloja niin, että edessäoleva joutuu ajamaan silmät puoliummessa ja kääntämään peruutuspeilinsä pois. Erityisen tärkeää on myös muistaa, ettei pitkiä ajovaloja saa ottaa pois päältä jonkun tullessa vastaan, koska silloin tämä saattaa vahingossa nähdä vilauksen tiestä, jolla yrittää epätoivoisesti pysyä. Paras vaihtoehto on, että ajatte kaikki jatkuvasti pitkät päällä, jolloin kukaan ei nää mitään mihinkään suuntaan. En silti liitä tätä ‘valittaminen’ tai ‘vuodatus’- kategorioihin, sillä hyvä mieleni mitätöi moiset pikkuseikat.
Se siitä, nyt nukkumaan.
Olen harvoin nauttinut tavallisesta la&su-vapaasta yhtä paljon. Lähes koko viimeviikon tein kahta vuoroa päivässä niin, että menin aamuksi vaatekauppaan ja illaksi tekemään keikkaa milloin minnekin. Perjantai-iltana jalkoja ja selkää alkoi siinä määrin särkeä, että lupasin olla enää ikinä tekemättä kahta vuoroa samana päivänä. Tappoa.
Eilen sain vaatekaapin inventaarion hyvälle alulle. Yritän kovasti saada sen tänään loppuun, katsotaan miten käy. Sain kaikki laatikot inventoitua ja järjestettyä ja lopuksi ihailin tulosta, kun kaikki oli siististi ja tilaakin vielä jäi. Hetken kuluttua tulin tyytyväisenä olohuoneeseen ja huomasin nostaneeni suurimman osan kaapista ulos sortteerausta varten, kaapissa oli siis vasta noin 20% omaisuudestani. Loistavaa. Päädyin kuitenkin lopulta sijoittamaan juhla- ja bilebilevaatteet (siis sellaiset mitä ei voi muualla pitää) huoneeni ohessa olevan vaatehuoneen alatangolle laukkujen viereen. Paksut neuletakit jakavat tilan päällysvaatteiden kanssa peiliovikomerossa. Uusista järjestelyistä huolimatta tavaraa on edelleen liikaa. Harkitsen parhaillaan poistavani kaapista kaiken, mikä ei ole ollut päällä viimeiseen 6 kuukauteen, mutten tiedä heltiänkö luopua niistä.
Illalla vietin aikaa viltin alla viinilasin kanssa (tämä siis sen jälkeen kun olin huomannut vaatteita olevan jäljellä vielä aikamoiset kasat ja vaipunut luovutuksen/epätoivon välimaastoon). Katsoin telkkarista Manaaja kakkosen, kun perjantaina tuli se ykkönen kytättyä. Täytyy todeta, että en oikein tiedä, mitä kummastakaan osasta pitäisi sanoa. Ensimmäinen oli mielestäni semilaimea floppi, joka jumitti kokoajan paikallaan. Kakkososa oli sitten kertakaikkisen absurdi, järjetön ja muuten vaan käsittämättömän outo. Heinäsirkkoja, afrikkalaisia, synkronisoituva paha henki.. siis mitä ihmettä? Lopputekstien pamahdettua ruutuun en osannut muuta kuin katsoa monttu auki ja miettiä mitä tuli juuri nähtyä. Katsoin siihen perään vielä lempparikauhuani Sawia ja jotain poliisisarjaa. Mieleeni nousi vain kysymys, eikö lauantai-iltana oikeasti näytetä mitään muuta kuin kauhua, kidutusta tai niitä yhdessä?
