Oscar-gaala oli tänä vuonna huimasti kivempi kuin viimeksi. Ensinnäkin siksi, että näytettiin paaaljon pukuja ja toisekseen siksi, että tiedettiin jopa joitain ehdolla olevista pätkistä. Viime vuonna ei käynyt toteen kumpikaan edellämainituista. Heath Ledger jee, SJP:n puku vau, Zac Efron oli järkky ja Robert Pattinson kuumin. Puhumattakaan Tim Gunnista! (Jennin ja itseni suosikki kaikista maailman juontajista)
Oltiin siis jälleen Suskilla kisastudioimassa, syötiin kotitekoista Caesar-salaattia ja vedettiin energiajuomaa. Yllättävän hyvin jaksoi kukkua hereillä, kunnes tasan kuudelta luovutin ja lähdin kotiin katsomaan viimeiset palkinnot. Lauraa yllättäen taas nukutti jo ennen iltakymmentä.
Onko tänään maanantai? Tuntuu ihan joltain.. torstailta. Unirytmini on niin metsähallituksen puolella kun olla ja voi, nukkumaan päästiin tänä aamuna siinä seitsemän korvilla ja nousin ylös joskus iltapäiväkolmelta. Heräämisaika ei siis ole mitenkään outo, univelkaa on vain aika rajusti.
Aikamoista. Oli rattoisin juhannus miesmuistiin! Keräännyttiin Jennin ja Mikan luokse grillailemaan siinä iltapäivästä ja alettiin virittäytyä juhlatunnelmaan. Ruokaa oli varattuna riittävästi vaikka vähän suuremmallekin joukko-osastolle – toisaalta ruoan suuri määrä ei ole ikinä tuottanut ongelmia meidän porukoissa. Ja hyvää oli! Vähän vettä ripotteli välillä, mutta katetulla terassilla se ei haitannut. Huippumukavaa oli ja ilta vierähti pikkutunneille ihan huomaamatta. Juomaakin oli kyllä ihan riittämiin, varsinki itselleni, kun ei ole tullut juopoteltua nyt vähään aikaan. Aamun jo kajastaessa lainasin Jennin pyörää ja tankojuoppoilin kotiin, itseasiassa siitä on muodostumassa lähes traditio.
Töissä on kivaa. Olen viihtynyt loistavasti ja työkaverit ovat ihan huipputyyppejä, vaikka vihaankin pakollisia turvakenkiä. En siltikään jaksaisi hinata vuotta odottaen oman elämän alkua. Vielä muutamia kuukausia sitten mietin, ottaisinko opiskelupaikkaa vastaan ollenkaan. Nyt on tuokin asia onneksi valaistunut, olisin enemmän kuin innoissani jos pääsisi edes sitä matikkaa lukemaan.
Herkkulakkoni, joka alkoi viime maanantaina ja kesti upeasti viikon, murtui Juhannusaattona. Toisaalta se oli odotettavissa ja voin hyväksyä sen. Huomenna jatkuu taas uudella innolla, viikonlopun ruokarepertuaarin jäljiltä olo on kuin sinivalaalla eikä kengätkään meinaa mahtua jalkaan. Hyh.
Haluaisin samanlaisen vaatekomeron kuin Sinkkuelämän Carriella siinä uudessa leffassa. Anyone?
Puhelinmyyjät käyvät ovelammiksi ja kierommiksi vuosi vuodelta. Muutama päivä taaksepäin minulle soitettiin eräästä telemarkkinointiyrityksestä, jota en nimestä tunnistanut sellaiseksi. Puhelussa yli-innokas naisihminen kertoi reippaaseen tahtiin, että olin osallistunut arvontaan (jota en muistanut tehneeni), mutta en ollut voittanut pääpalkintoa. Sen sijaan olin voittanut 4kk lehteä, jonka sain vieläpä itse valita neljästä vaihtoehdosta. Valitsin sitten ilahtuneena erään terveysalan lehden ja annoin tietoni. Lopuksi mainittiin, että lehdet lähtisivät ns. kestotilauksena, mutta 4kk jälkeen voin helposti katkaista tilauksen vain soittamalla ilmaiseen numeroon. Lisäksi arvontapalkintooni kuului sääasema, joka oli arvoltaan kuulemma aivan huikea. Tästä ilahtuneena lopetin puhelun ja hykertelin kerrankin sattunutta arpaonneani.
Tänään tuli sitten uusi soitto, samaiselta naisihmiseltä. Hän halusi vain tarkistaa, että oli kuullut osoitteeni oikein ja mainita ohimennen, että voittamaani palkintoon sisältyivät minimaalisen olemattoman huomaamattomat pakolliset käsittelykulut AINOASTAAN 5,90€/lehti ja muutaman euron postituskulut eli yhteensä kuudesta lehdestä vaivaiset 39,90€ – muille sama paketti sääasemineen maksaisi satoja euroja!
Niinpä tietysti. Seuraavana tuli sitten sanoinkuvaamaton tunne siitä, että on tullut huijatuksi oikein kunnolla. Toisaalta tilannetta tasoitti hieman se, että sain sanottua lehtimyyjälle, ettei hän huijaisi minua ihan näin helpolla, ja luovuin “arvontavoitostani”. Kyllä nakersi. 5,90€ + postituskulut oli vielä kaikenlisäksi todella surkea tarjous lehdestä, jota en edes halunnut lukea. Cosmopolitan maksaa samanverran ärrällä ja sitä luen sentään ”hieman” mieluummin.
“Jos mä otan pari näitä ja sitten haetaan sen viinipullo?”
“No jos me otetaan juomat nyt niin sitte tarvitaan kyllä kärry tai kori”
Eilen istuttiin sitten iltaa tyttöjen kanssa. Oli taas jälleen aivan mielettömän kivaa, sellainen mukavan rento ja ajaton ilta. Tehtiin kanasalaattia ja juot- maisteltiin vähän alkomahoolia. ALUNPERIN tarkoitus oli ostaa pullo punkkua ja vähän siemailla, mutta eihän sille sitten voinut mitään, kun Rekorderligilta oli kaikenkaikkiaan 3 uutuutta, joita ei vielä ollut maistettu – plus tietenkin pakollinen mansikkalime. Punainen päärynä ja granaattiomena olivat oikein hyviä, mutta ehdottomasti pisteet kotiin veti persikka-sitruunamelissa, joka maistui hieman jääteeltä, olematta kuitenkaan liian makeaa. Alkossa mukaan punaviinin lisäksi tarttui vahingossa sitten vielä “mansikkakuohari, joka säilyy kyllä”. Ei säilynyt.
Heräsin tänään, taino oikeastaan eilen, karuun todellisuuteen. Omistan 20 takkia, lähemmäs 50 paria kenkiä ja varmaan yhteensä tuon verran laukkuja. Muista vaatteista ei tarvinne edes mainita. Olen juuri sellainen ihminen, joka päättää 15-vuotiaana, ettei omista esimerkiksi tarpeeksi kenkiä ja sama päähänpinttymä on vielä täysi-ikäisenäkin syynä sen 46. kenkäparin ostoon. Uskomatonta kyllä, tyhjennän kaappejani säännöllisin väliajoin ja lahjoitan riepujani pois suurissakin määrin, mutta miten ihmeessä paikat täyttyvät silti kiihtyvällä tahdilla? Vaatevarastoni käsittää tällä hetkellä neljä seinänkorkuista kaappia vaatetankoineen ja laatikkoineen, kokonaisen ulkovaatekomeron sekä lisäksi pienen vaatehuoneen kokonaisuudessaan ja uusia aluevaltauksia tulee jatkuvasti. Oikeasti käytän melkein kaikkia.. Eniten asiassa hiertää se, että sillä rahamäärällä olisin tehnyt kahdesti vuodessa kaukomatkan viimeisen 5 vuoden ajan. Toisaalta kuten Sinkkuelämän Carrie viisaana naisena totesi, “I like my money right where I can see it, hanging in my closet.” No, ehkäpä tämä kompensoi muita pahoja tapoja, kuten biletystä, joka on muuten viimeaikoina jäänyt huomattavan vähälle.
Eilen kun kun raahauduin valmennuskurssilta kotiin, näin lukemattoman määrän ihmisiä, luonnollisesti. Lähietäisyydeltä kuulin arviolta noin 20 keskustelua, joista muutama käsitteli tulevaa bileviikonloppua tai muuta yhtä mullistavaa. Muista ei sitten saanutkaan selvää, koska en ymmärtänyt kieltä. Siis selkeästi yli puolet kuulemastani puheesta oli jotain muuta, kuin suomea tai ruotsia ja yksi taisi olla englanniksi. Loppujen lopuksi kuitenkin luulisi, että näinkin takapajuisessa maassa kuin Suomi, kuitenkin edes ENEMMISTÖ puhuisi suomea. Tietenkin kyse oli todennäköisesti vain yhteensattumien summasta, mutta silti? Tutkin tätä globalisoitumista tulevina viikkoina lisää.
Viimeyö kuluikin sitten onnellisesti puoli kolmeen asti muistellen menneitä ja keskustellen kaikenlaisesta. En muistanutkaan, miten niin monta vuotta vanhojen asioiden muistelu voikaan olla samanaikaisesti mukavaa, haikeaa ja ratkiriemukasta. Good old times.. not. Jospa nyt sitten yrittäisi hipsiä vällyjen väliin, huomenna pitäisi lukea ennen iltaa, jolloin on tarkoitus kerääntyä tyttöjen kanssa maistelemaan hieman viintä ja katsomaan Biisikärpästä.
Olen naurettava. Säälittävä. Pateettinen luuseri, kuten vanha ryhmänohjaajani totesi jo aikaisemmin (meistä kaikista tosin). Eilen tajusin kaikenlaista. Taino myönsin itselleni, kai ne asiat ovat olleet selkeästi naamani edessä jo pidemmän aikaa. Tein myös päätöksiä, jotka eivät nyt ole mitään isoja, paitsi henkisellä tasolla itselleni. Ensin hilpeämiin aiheisiin.
Eilen oli huippuhauskaa, oltiin tyttöjen kanssa (kahvilla) ja jätskillä istumassa ja juoruamassa muutama tunti, jonka jälkeen vietettiin vielä useampi tunti ratkiriemukkaan uuden Biisikärpäsen ja Herra Deedsin parissa. BK oli ihan mieletön uutuus, tykkäsin paljon. Sitäpaitsi iskelmäihmisinä oltiin vielä hyviäkin siinä! Jos sulla on toinen – moka oli anteeksiantamaton ;< Puhuttiin maat ja taivaat, miehistä lähinnä ja kotimatkalla popitettiin Umbrellaa. Onko mitään parempaa? Melkein itku tulee silmään kun yhtäkkiä tajuaa miten onnekas on ja miten arvokkaita tällaiset hetket ovatkaan. Noniin, nyt riittää herkistely. Asiaan.
Miehet. Vai pojat? Kummista pitäisi puhua? Jo 12-vuotiaana puhuttiin pojista, mutta ei näitä kyllä nyt miehiksikään voi oikein luokitella, vielä ainakaan. Tuntuu, että kun yhden ongelmat hieman heltiävät, toisen alkavat vähintään samalla mitalla. Onko aikoihin ollut hetkeä, kun joku meistä ei olisi ulvonut mieshuoliaan? (Valitsen nyt ilmauksen miehet) Mikä ihme siinä on, että nainen väenväkisin haluaa satuttaa itseään. Minäkin, joka väitän olevani niin suunnattoman hyvä ihmistuntija, olen täysin sokea omissa ihmissuhteissani ja omissa tekemisissäni. Mutta kylläpä kesti tajuta sekin, eikä vieläkään oikein haluaisi myöntää todella olevansa väärässä.
Jokatapauksessa tällaisissa tilanteissa ymmärtää todella ystävien tärkeyden. Klisee. Tiedän sen kyllä muutenkin. Mutta mitä käykään, jos todella pääsen Turun yliopistoon ja muutan täältä pois. “Ei Turusta ole pitkä matka tänne” on maailman pettävin selitys, tiedän että ajan myötä minusta tulisi turkulainen ja päivittäisen yhteydenpidon loppuessa ja kaveripiirien vaihtuessa yhteiset jutut häviävät. Niin se vaan menee. Ainahan sieltä löytää uusia tosihyviä ystäviä, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan voin todella rehellisesti myöntää, etten kuollaksenikaan haluaisi luopua noista tytöistä. Liekö minulla ikinä ollut näin hyviä ja rakkaita ystäviä. Helsinkiin jäämisessä olisi miljoonakertaisesti enemmän syitä kuin poismuuttamisessa, eihän Turussa (tai ainakaan Tampereella) ole ketään. Pari tuttua, mutta käytännössä ei ketään, jonka takia haluaisin sinne lähteä. Taidankin iskeä neurotieteen kirjan kiinni ja ottaa tilaston käsiini, Helsinki taisi juuri vaihtua ykköshakukohteeksi.
Havahduin tänään karuun todellisuuteen. Juuri sitä ennen koin suunnatonta riemua siitä, että alle 3 viikon kuluttua loikoilen Thaimaan auringossa luksushotellin uima-allasalueella. Jännä ajatella, et varattiin matka jo vuosi sitten. Ihan kuin vasta pari kuukautta sitten oltaisiin mietitty lähtöä ylipäätään. Suuntamme siis kaksin äipän kanssa 15.3. Thaimaan Phukettiin, Karon Beachille kahdeksi viikoksi. Hiiiiii ^^
Sitten siihen karuun todellisuuteen. Kaikki kirjoitukseni ovat ohi ennen lähtöä. Kuinka monta sivua olen lukenut? En yhtään. Kuinka hyvin keskityin ja tein tehtäviä vikoilla kertauskursseilla? Nollaksihan tuokin pyörähtää. En silti jaksa stressata, huonosti ne menee kuitenkin ;) Eivaan, jos vähän jaksaisi kertailla, niin luulisin selviytyväni suhteellisen kohtalaisesti näistä kypsyyttä ja kaikkea muutakin mahdollista mittaavasta koitoksesta, jonka toitotetaan tarhasta asti olevan elämäsi tärkein, mutta millä ei sitten loppupeleissä ole oikeastaan yhtään mitään väliä. Tulipa pitkä ja hankala virke. Tämähän on nyt sitten tietenkin niin mielipideasia kuin olla ja voi. Taino omasta mielestäni ei, mutta kuitenkin. Tietenkin riippuu vähän siitä, mihin sen todistuksen kanssa suuntaa, mutta ainakaan itse en sillä paperilla hanki muuta kuin mahdolliset kehut tai paheksunnat sukulaisilta. Lahjat ne tuovat kuitenkin.
Oltiin sunnuntaiyönä Susulla kattomassa Oscar-gaalaa Lauran, Jennin ja Henkun kanssa. Mentiin sinne jo yheksältä ja syötiin oikein hartaudella. Siinä oli muutama tunti kulutettavana ennen varsinaisten kekkereiden alkua, mutta sehän ei haitannut ollenkaan, tyttöjen kanssa ei ikinä käy aika pitkäksi. Juoruttiin kaikki viimeisimmät tapahtumat ja sitten Mikakin liittyi seuraan ja pelattiin Aliasta. Eihän siitä mitään tullut mutta huippuhauskaa oli. Oltiin Lauran kanssa törkeen hyviä ! Oscar-gaala itsessään oli yksi suuri pettymys, kun niitä pukujakaan ei näytetty oikeastaan ollenkaan ja joku vainajannäköinen suomalaissuunnittelija kertoi mielipiteitään. Eikä niistä palkintojensaajistakaan ole mitään kummoista sanottavaa, hyvä jos tiedettiin ulkonäöltä pari niistä ehdokkaista. Lähdettiin kotiin sitten viideltä, kun ei sitä jaksanut loppuun asti katsoa. Oli kyllä tosi mukavaa, kiitos Susulle. Lauantaina uudestaan ;)
