Olen tulossa vanhaksi. Aamuisin herään kuuden maissa, juon aamukahvini ja suoritan aamurutiinini aina samassa järjestyksessä. Töissä häärään kahdeksasta neljään ja jonotan mennentullen yhteensä muutaman tunnin Kehäykkösen ruuhkissa. Kaupan kautta kotiin, ruoanlaittoa ja koiran kanssa ulos. Kymmeneltä olen jo väsynyt ja laitan kulkukorttini valmiiksi pöydälle huomisaamua varten.
Mutta nythän on perjantai ja huomenaamulla rutiinini romuttuvat.
En ole käynyt iltariennoilla baareissa viikkoihin, kuukausiin? Ei tarkkaa muistikuvaa. Illanviettoni rajoittuvat muutamaan viinilasilliseen tyttöjen kesken. Keskiviikkona pyydettiin baariin, niin myös tänään. Mielessäni ei edes käynyt lähteä, ei tee edes mieli. Viikkoni kohokohta oli paketillinen ruukunkatetta, sellasia pieniä “lasihelmiä”, joita voi käyttää sisustukseen.
Sosiaalinen elämäni on nollassa. Soitellaan kyllä tyttöjen kanssa päivittäin ja kerrataan kuulumiset, joita minulla ei ole. Töissä olen ratkonut sudokuja onnistumatta yhdessäkään. Kesäaikana on hiljaista kun kaikki ovat lomilla. Nekin harvat, jotka käyvät, kertovat mökki- ja matkasuunnitelmistaan. Itselläni ei ole kumpiakaan.
Tarvitsisin seuraa, suoraansanottuna kaipaan seurustelusuhdetta. Toisaalta kaipaan omaa aikaa, enkä ole vielä edes varma, kannattaako moiseen (parisuhteeseen) taas ryhtyä. Parin viimevuoden ajan kaikki suhteeni ovat kaatuneet oman kiinnostukseni lopahtamiseen ja vapaudenkaipuuseen. En vieläkään tiedä, mitä haluan. Haluan kaiken, mutten mitään. Haluamisieni tiellä on erinäisiä henkisiä esteitä, jotka tuntuvat vievän huomion pääasioista. Elämässäni on vaikeaselkoisia ihmisiä, joiden suhteen en osaa tehdä mitään. Kaikki menee solmuun ja lopulta päädyn vain jäämään kotiin lasihelmieni kanssa. Niille ei ole vielä sijoituspaikkaa.
Pikatiivistelmä tapahtuneesta. Oli ylioppilasjuhlat. Oli pääsykokeet. Sain töitä. Aloitin työt. En päässyt Turun psykaan. Odottelen muita tuloksia. Haluaisin oman elämän, ostin jo oman pyykkikorinkin ja samaa sarjaa säilytyskoreja. Sellaista valkoiseksi maalattua puupunosta, jonka sisäpuolella on sini-puna-valkoinen saaristolaishenkinen kangas.
Olen väsynyt. Tarvitsin elämääni jonkunlaisen energiapiikin, jotain mitä odottaa. Pääsisipä vaikka takaisin kouluun. Oikeastaan haluaisin olla töissä kaikki päivät, niin saisi rauhassa olla miettimättä mitään. Olisi vaihtelua muuttaa toiselle paikkakunnalle ja aloittaa uusi elämä, mutta se olisi ehkä vähän liian helppo ratkaisu. Miten olenkin onnistunut hävittämään elämästäni oikeastaan kaiken?
Hmn, yotulokset saapuivat tuossa jokunen päivä sitten ja niinhän siinä kävi, että lakki tuli. No kyllä sen tulo nyt oli tiedossa, mutta kuitenkin. Arvosanatkin olivat ihan siedettäviä, joskin ne nyt olivat oikeastaan aika se ja sama. Se siitä, tulosten varmistumisen jälkeen suunnattiin kaupunkiin ostamaan itse pipoa. Mukaan tarttui se perusmalli (siis halvin mahdollinen), ettei sitten harmita sunnuntaiaamuna, jos sille vaikka sattuu jotain, isää lainatakseni “lakin tärkein ominaisuus kun kuitenkin on, että lipasta on hyvä pitää kiinni kun sinne oksentaa.”
Ongelmia kuitenkin ilmeni, kun lakin lisäksi täytyi löytää myös kengät, pukuun sopivia kun ei millään kaapista vielä löytynyt. Suunnattiin Haloselle, josta löytyi muutamat ihan kivat. Halusin kuitenkin ihan perusvalkoiset ja mielellään inhimillisellä korollakin. Sitten oli vielä hinta, joka kaikissa Halosen kengissä kipusi päälle 100 euron, auts! Perusvalkoisten korkkareiden metsästys alkoi. Tarjontaa kyllä oli ihan hyvinkin, eikä hintakaan aina hiponut pilviä. Ongelmaksi kuitenkin muodostui, ettei löytynyt tarpeeksi pieniä kenkiä, jotka olisivat pysyneet jalassa. Kengänkokoni on 36-37 ja yleensä kyllä viimeistään se 36 on ollut hyvä. Liekö jalkani sitten kutistuneet, taisitten pienijalkaisia ihmisiä sorsitaan! Sovitin ehkä noin 15 paria valkoisia kenkiä, kunnes sitten kuin ihmeen kaupalla Sokokselta löytyi sopivat ja suht halvallakin vielä. Nyt on sitten kaikki kasassa, kutsutkin sain askarreltua valmiiksi ja ne lähtivät postiin viime maanantaina. Tuli muuten ihan ältsin hienot!
Tänään ostetiin liput Sigur Rósin keikalle elokuussa, kovin nopsasti menivät vaikka kyllä tiesin sen olevan suosittu. Yo-kuvauskin pitäisi varata, jos vaikka ottaisi sen missioksi huomenissa.
Olin myös työhaastattelussa, itseasiassa toistamiseen tällä viikolla jo – samassa paikassa. Maanantaina rekrytoija jututti, jonka jälkeen tänä aamuna tapasin sitten esimiestä ja muuta työpaikan henkilökuntaa. Tuli sellainen olo, että hakisin jotain suurempaakin pääjehun tointa, kun sellasia voimavaroja käytetään yhden kesätyöntekijän haastatteluun. Toivottavasti paikka aukenisi, alkuviikosta tulee soittoa.
Pääsykokeet karmii, kauhistuttaa ja kuumottaa.
Ensisiksi täytynee kertoa järkyttävät uutiset. Blogissani vieraili perjantaina 85 ihmistä, siis yhtenä päivänä? Villiä, en ole oikein ikinä katsellut statistiikkoja (a. koska en tiennyt ja b. en oikeastaan halunnutkaan) ja koin yllättyksen, että vierailijoita todella on PALJON muutenkin. Siis tietysti minun suuruusluokassani paljon, täytyy muistaa etten oikeastaan kirjoittele kuin itselleni.
Olen löytänyt aivan uuden harrastuksen! Siivous, joka on aikaisemmin tuntunut yhdeltä maailman kauheimmista asioista, on herättänyt allekirjoittaneessa aivan uusia puolia. Haluksi luokiteltavan siivoushimon voisi tietenkin yhdistää jos jonkinlaisiin asioihin, onneksi ks. tilanteesta ei kuitenkaan ole kyse. Toki kyse voi olla alitajuntaisesta lukemisen välttelystä, jota olen ahkerasti harrastanut viimepäivinä muutenkin – ja ihan tietoisesti. Faktat ruutuun: aika loppuu, enkä ole lukenut tarpeeksi. Motivaationi on erityisen hyvä leikkimään kuurupiiloa, tosin osa voi johtua ihan pelkästä opiskeluväsymyksestä. Haluaisin kyllä mieluusti aloittaa opinnot ja ennenkaikkea muuttaa jo syksyllä, mutten voi väittää omaavani sellaista sielun paloa, jota näkee toisissa – etenkin niissä, jotka ovat välivuotensa viettäneet jo mahdollisesti useampaankin kertaan. Tarkoitan tässä siis opiskelua ylipäätään, en psykologiaan kohdistuvia haluja, sillä niitä riittää kyllä.
Jospa nyt saisin loruni lausuttua kerrankin lyhyemmässä mittakaavassa, olin menossa nukkumaan jo puolitoistatuntia sitten, mutta jumituin nelosen sivuille tekemään testejä.
<anny> haha kiva oon gabrielle täydellisist naisista.. pinnallinen materialisti ja petän mun miestä nuoren puutarhurin kaa :))))
<vamppampam> no gabrielle on just hyvä, sotkee kaikki miesjutut niinku sä ku ei tiijä mitä haluu
**
p.s. voin kertoo, et olin tänään laiturilla ottamassa aurinkoo biksuissa, oli kivaa
Tunne-elämäni on kieroutunut. Ehkä se on aina ollut kiero kuin korkkiruuvi, tai ehkä en vain ole samalla aaltopituudella muiden kanssa. Ainakin onnistun aina suututtamaan jonkun silloin, kun vähiten on tarkoitus. Ihmissuhteeni harvoin menevät suunnittelemallani tavalla, olen aina joko askeleen edellä tai vastaavasti jäljessä. Luulen ja väitän edelleen olevani hyvä ihmistuntija ja taitava tulkitsemaan muiden tunteita ja sosiaalisia tilanteita, mutta miksi kaikki aina menee pieleen? Aloin taas kaipaamaan uusia tuulia. Keväällä kaikki ovat rakastuneita, jopa pihapiirin oravat kulkevat hännät toisiinsa kietoutuneina. Oikein sydäntä särkee katsoa miten pojat hemmottelevat tyttöjään ja toisinaan ikävöi omaakin syliä – toisinaan taas ei. Seurustelu sinällään voi ruveta ahdistamaan liikaakin, jos toinen on liikaa läsnä ja henkilökohtaisesti tarvitsen keskimääräistä enemmän omaa aikaa vain itseni kanssa. Mielialakin on jotenkin alakuloinen, menköön väsymyksen ja päivän kinasteluiden piikkiin. Kas siinä viikon blogivuodatusannos.
Kyllä Helsinki on sitten kaunis kesäisin. En oikeastaan kaipaa sinne puita tai nurmikoita, niitä kuitenkin löytyy ihan riittävästi. Kauneimpia ovat auringonvalossa kylpevät kujat, kadut, aukiot ja vanhat rakennukset. Pistäydyin tänään vähän Rautatieasema – Forum – Kamppi – linjaa pidemmälle, enkä muistanutkaan, taino tiennytkään, millaisia paikkoja sieltä löytyy. Mietin taas muuttoa. Pitäisikö sitä toivoa syntyneensä jossain muualla, koska vaikka kovasti väitän, etten jää kaipaamaan Helsinkiä, se ei ole totta. Tähän väliin sopisi ylistys Kjell Westön uusimmalle eepokselle, Missä kuljimme kerran on nyt luettu toistamiseen ja lukeutuu uusiin suosikkeihini.
Aamupäivästä oltiin tosiaan psykanlaitos-sightseeingilla, joka jatkui iltapäivästä iltayhdeksään asti tilastomatikalla. Enpä ollutkaan kunnolla lukenut taas viikkoon, kyllä hävettää. No tänään kasasin sitten epäparametriset testit kokoon niin, ettei niihin tarvinne enää palata. Huomenna olisi tarkoitus hieman syventyä taas neuroon, josta lyhyimmät 6 ja 8 luvut olisi saatava lukaistua taas kertaalleen, jos katsoisi mitä on muistiin jäänyt. Tilastotieteen kirjaan alkaa usko pian loppua, kirjassa on virheitä niin tiheään tahtiin, ettei uskoisi sen olevan selväpäisenä kirjoitettu. Netistä löytyvän virhelistan lisäksi valmennuskurssilla jaettiin pitkät listat uusista virheistä ja kokoajan löytyy lisää. Ei siinä mitään, mutta kun muutenkin pitää keskittyä, että tajuaisi. Tähän mennessä ongelmia ymmärtämisessä ei ole ilmennyt, mutta olenkin oikeastaan kunnolla opetellut vasta epäparametrisiin menetelmiin asti, ja nythän ne vaikeimmat asiat sitten vasta alkavatkin. Olen kyllä ollut tyytyväinen kurssiin, uusia kavereitakin on löytynyt. Kaavojen muistaminen kokeessa tulee olemaan haaste, mutta voisin hyödyntää annettuja vinkkejä ja todella liimailla kaavoja vaatekaapin oveen. Näkömuisti hoitaisi ainakin osan. Palikkalaskimeenkin pitäisi tehdä intiimimpiä tuttavuutta, tuo omani on vaan niiiiiin paljon mukavampi.
Tekniikan museo on ilmiliekeissä ja kitkerä käry kantautuu tänne saakka, toisaalta eihän tästä pitkä matka sinne ole. Nyt se on kai jo hallinnassa, mutta varmasti haisee vielä ainakin koko huomisen päivän. Ylioppilaspipo olisi hankittava, kengätkin puuttuu. Laihduttaakin pitäisi. Jopas tuli taas paljon kaikenlaista .. Jospa päivä alkaisi pikkuhiljaa olla pulkassa.
Mikä on kaikkein varmin kesän alkamisen merkki? Se, kun ensimmäiset pussikaljoittelijat valtaavat Kiasman pihan. On harvoja niin mieltälämmittäviä näkyjä. Nyt kun puheeksi tuli, suosittelen päivän piristeeksi myös uuden Kevätpörriäisen vitsipalstaa, jonka satoa ahkerasti viljeltiin myös lauantain L&L junglepartyissa.
Tänään kurssittelin taas tilastomatematiikan parissa ja eilen sain jopa viimeinkin lähetettyä yliopistojen hakulomakkeet. Lähtipä yksi synti harteilta, valitettavasti vain yksi. Aika vuorokaudessa ei tunnu mitenkään riittävän. Olen harvinaisen laiska ja ajatuskin tuntuu kulkevan erityisen hitaasti nyt, kun ei ole koulua eikä töitä. Mietin vain kauhulla ensi vuotta, että jos en pääsekään yliopistolle ja edessä on koko vuosi pelkkää laiskistumista. Ehkä se sitten jossain vaiheessa vaihtuu motivaatioksi tehdä jotain? Se nähdään sitten, tilanne on nimittäin niin, että näillä lukemisilla en kehtaa mennä edes näyttäytymään pääsykokeisiin.
Viikonloppuna oli tarkoitus lähteä porukalla mökille, mutta taitaa valitettavasti jäädä väliin, flunssa nimittäin tekee tuloaan eikä vappuna sovi sairastaa kun juhlatkin tulossa. Caro lupasi tuoda tequilaa, siitä kun on aivan erityisiä muistoja, joista ei sitten sen enempää.
Sorruin eilen ja toissapäivänä lähtemään kaupungille, vaikka vakaasti vannoin olevani menemättä. Eksyttiin sitten kenkien alennusmyyntiin ja mukaan tarttui tummanturkoosit perusavokkaat. Ne oli vaan pakko saada – ihan jo tämän pussikaljakauden aloituksen ja veronpalautusten kunniaksi. Olivat vielä uskomattoman hyvät jalassa! Eilen laitoin ne sitten kaupungille jalkaan ja julistin vielä kovaäänisesti, miten tuntuu ihan siltä, ettei olisi korkoja ollenkaan! Kotiin sipsuteltiinkin sitten hyvin hitaasti ja väkinäisesti. Joten siskot, vinkki numero tuhatsatakaksikymmentäkolme kuuluukin: älä ikinä laita korkokenkiä kaupungille kuvitellen niitä kävelykengiksi, koska uudet korkkarit eivät ikinä ole hyvät jalassa ensimmäisellä käyttökerralla. Lauri Nummenmaata lainatakseni “tämä lienee intuitiivisestikin selvää.” Kyseinen lausahdus löytyy muuten ainakin parisenkymmentä kertaa Käyttäytymistieteiden tilastolliset menelmät – teoksesta, jonka pariin aion syventyä vielä hetkeksi.
np: Sir Elwoodin hiljaiset värit – Neiti kevät
Älytön kevätolo. Vaikka tänään tulikin roskaa taivaalta koko päivän, kevät on silti tulossa. KEVÄT <3
Kaikki on kerrankin hyvin, kirjoitukset on huomenna ohi ja ylihuomenna lähtö etelän lämpöön. Muutenkin menee hyvin. Kaikki on kivaa/kivoja ja ihanaa/ihania. Toisaalta kaiken voisi nähdä huonona taisiis apua, kirjoitukset on ohi huomenna enkä ole lukenut yhtään ja lentoyhtiö on lakossa eli lento on näillä näkymin myöhässä ainakin vuorokauden. Siis sekä mennessä että tullessa. Toivottavasti ei enempää kun pitäisi valmennuskurssille ehtiä. Mutta eipä se yksi tunti nyt mitään kaada.
Kävin hakemassa Lauran töistä ja käytiin Haagassa asioilla. Siinä matkalla on pieni tieosuus, jonka nopeusrajoitus on koulujen ja muiden vuoksi 30km/h, mutta joka minulla on tapana ajaa vähän reippaammin.. No tänään siinä tietenkin oli kytät tutkan kanssa ja ainut mitä sanoin Lauralle oli sitten, että “katos mitä hottispoliiseja tuolla tienvarressa.” Ei hetkeäkään leikannut, että haloohaloo jalka jarrulle ja vähän äkkiä. Onneksi ne mittaili vastakkaisesta suunnasta tulevia, joten ei napsahtanut sakkoja. Enkä kuitenkaan nyt NIIN kovaa ajanut, ehkä reilua neljääkymppiä. Takasin tultiinkin sitten n. 25km/h ja 100 metrin jono perässä, mutta tietenkään ne eivät olleet siinä enää.
Kuulin Lauralta, että ihmiset olivat kovasti ihmetelleet sellaisen trip-kokoisen maitojuoman huimaa hintaa (1 €) nimeltämainitsemattoman pikaruokaketjun ravintolassa. Jäin todella miettimään, että vaikkei paikan hintoja nyt voi halvoiksi haukkua, kuka todella alkaa valittaa maitojuoman hinnasta jollekin opiskelijatyttöselle siinä kassalla. Ihan kuin sillä todella olisi mitään vaikutusta, eihän niillä ole valtuuksia myydä maitoja halvemmalla vaikka kuinka inisisi. Niin se vaan on.
No, matikka oli eilen ja enkku on huomenna. Matikka oli mielestäni keskitasoa haastavampi, mutta siis myönnän kyllä olevani myös ihan tyrä siinä. Luin matikkaa yhteensä muutaman tunnin ja laskin ehkä <15 laskua. Huomisen jälkeen voi alkaa täysillä paukuttaa psykaa. Ihan kuin siihen ei olisi aiemmin ollut tilaisuutta, kun en kirjoituksiin kuitenkaan lukenut. Otan neuron ja tilaston kirjat mukaan, onhan mulla mennessä ja tullessa ja rannalla aikaa lukea. Aion ihan oikeasti opiskella. Tavoite ainakin tilaston osalta olisi saada kirja kerran läpi niin, että tietää mitä on vastassa kun kurssi alkaa. Kaikkia testejä ja analyyseja en millään pysty opettelemaan niin että osaisin kunnolla käyttää niitä, mutta jos alustavasti tietäisi niiden perusteet. Saa nähdä millaisia ruudinkeksijöitä sielläkin on, itseni mukaan lukien tietysti :D Olen vain sen verran viisas, että osaan olla kysymättä jotain varmasti itsestäänselvää ja selvittää asian sitten muulla ajalla. Ostin ärrältä 2 Cosmopolitania lentomatkaksi ja sorruin jo tänään availemaa toista. Siinä oli erityisen hyviä lainauksia julkkisten sanomisista. Olisikohan ollut Jessica Simpson, joka totesi, että “tyhmän ja blondin ero on se, että blondi kehtaa kysyä” tai jotain vastaavaa. Imartelevaa.
Lopputilipäivä. Odottelin jotain suurempiakin lomarahoja yms, mutta eipä niitä sitten tullut. Työtodistuskin pitäisi käydä kinumassa. Innostuin näin yötä myöten vielä blogittelemaan, kun vammaen kanssa päätettiin taas alkaa parantaa maailmaa. Olin siis menossa jo nukkumaan tuossa puoli tuntia taaksepäin.
Että olen sitten huono olemaan yksin ja toimettomana kaikki päivät. En saa edes luettua yhtään. Parhaitenhan mulla varmaan meni viime syksynä ja viime keväänä kun kirjoitin koulun ohella, silloin ihmeesti jakso lukeakin. Tämä lukuloma on ihan roskaa, olispa edes jotain töitä niin aktivaatiotaso ei olisi täysin nollassa. Huomenna olisi joku äikän aineistoaineen kertaustunti, Jenni sanoi sen olleen täyttä potaskaa ainakin keskiviikkona. Jos oikein hirveästi huomenna väsyttää niin jää kyllä väliin. En ole vieläkään uskaltanut käydä kysymässä enkun kuuntelun pisteitä. Kaikilla on mennyt ihan ilmiömäisen huonosti ja ne on kaikki mua parempia kuuntelijoita. Kauhulla jään odottamaan, kun kuitenki olisi ollut jees saada enkusta M. Ja kaiken kruunaa, että omasta mielestäni se kuuntelu oli aika helppo.
Liitin tänään blogin linkin IRC-Gallerian profiiliini. Typerää ehkä, heti kun esimerkiksi vammae löytää tänne, saan takuuvarmasti sellaiset pilkat niskaani ettei ole ennen nähty. Etsiskelin päivällä ilmaista domainia tälle, kun olisin halunnut osoitteen omalla nimelläni, taisiis ettei se olisi tuolla blogin nimellä, kun ei ollut wordpressillä oikein mitään hyviä vapaana. Onko sillä nyt sitten väliä. Niin ja sekin oli taas yksi hyvä tekosyy olla lukematta, ihan kuin muuten olisin jaksanut vaivata päätäni noinkin polttavan kiireellisellä asialla.
En jaksa odottaa. Olen kyllästynyt odottamaan elämää. Haluan Turkuun. Haluaisin jo kaikkien kirjoitusten olevan ohi, nyt en oikeastaan jaksa edes välittää miten menevät. Pääsen kuitenkin ylioppilaaksi, se on pääasia. Sitten seuraa kuumottavat kolme kuukautta pääsykokeisiin, jonka jälkeen kärvistelen vielä heinäkuun puolillevälin tuloksia odotellessa. Haluan Turkuun.
Mitähän sitä kesällä tekisi. Töitä tietenkin, mutta ollaan myös kaavailtu vähän jotain roadtrippiä tyttöjen kanssa ja sitten tietysti pitänee taas järjestää perinteinen Annyn möksä, tällä kertaa jo kolmannen kerran. Se on yksi traditio, josta voisi pitää kiinni jatkossakin. Vaikka aina lauantaiyönä, tai viimeistään sunnuntaiaamuna, haukun pojat siivottomuudesta ja ihan yleisestä sietämättömyydestä, on viikonloput olleet aina onnistuneita. Että sellaista.
Ylioppilaskirjoitukset, pääsykokeet, ylioppilaskirjoitukset, pääsykokeet, (elämä), pääsykokeet. Eipä kauhiasti mielessä pyöri mitään varmaa, lähinnä jonkinlaista pelkoa ja hämmennystä ja toisaalta innokasta odotusta tulevasta. Mikäli joskus selviän tästä lukemisesta, ja varmasti selviänkin, niin mitä käy, jos pääsenkin yliopistoon? Turkuunhan haen nyt ensisijaisesti, en ole vielä ihan varma Hki-Tre yhteishausta, kun se on vähän ikävästi juuri ennen Turun koetta, että miten sitten vaikuttaa. Ja ainehan oli siis psyka. No mitäpä jos pääsenkin jonnekin? Olen kovasti unelmoinut omasta asunnosta, laskeskellut tukia ja miettinyt verhojen värejä. Mutta mitäs sitten jos oikeasti joudunkin (PÄÄSENKIN) lähtemään täysin vieraaseen kaupunkiin, täysin vieraiden ihmisten keskelle täysin omillani. Ihanaa, oikeastaan, mutta silti hieman pelottaa.
Tuossa kun äsken koiran kanssa kuljeksin joenvartta pitkin, katselin jotenkin ihan uudella tavalla silmänkantamattomiin jatkuvaa peltoa ja metsää (niin, ei sitä aina uskoisi asuvansa maamme pääkaupungissa). Olen asunut täällä koko elämäni, en ole ikinä muuttanut, edes Helsingin sisällä. Olisiko sittenkin parempi jäädä tänne, missä kaikki on tuttua ja turvallista ja missä ennenkaikkea on kaikkea? Hmn. Paljon kysymyksiä vailla oikeita vastauksia. Tällä hetkellä taidan keskittää ajatukseni vanhoihin filmijärkkärini objektiiveihin, joita lupasin etsiä Simolle.
