Välttelen taas lukemista. Taino en, sunnuntai on virallinen vapaapäivä. Toisaalta en ole saanut luettua muina päivinä tarpeeksi, niin pitäisi kyllä lukea sunnuntaisinkin.
Asiasta kolmanteen, hankintalistalleni on ilmaantunut uusi tulokas, joka ponnahti samantien top kolmoseen. Haluan ompelukoneen. Okei, puhuin tästä jo aikaisemminkin marras-joulukuun aikaan, mutten tehnyt asialle mitään. Meillä on töissä tosi hyvä ompelukone, mutta tehdaskone kun on, niin sillä ei suoraa saumaa enempää saa aikaan. Isillä on joku kristuksenaikainen Singer, johon en ole ikinä osannut edes laittaa lankoja, joten siitäkään ei iloa irtoa.
Tykkään siis kovasti ompelemista kaikinpuolin ja olen mielestäni siinä vielä ihan siedettäväkin. Suurin tarve kohdistuisi jo olemassaolevien vaatteideni muokkaukseen, kuten housujen lyhennykseen ja kavennukseen ja jos jonkunnäköisiin pieniin muutoksiin millon paidoissa ja takeissakin. Toisaalta omaan pientä orastavaa silmää myös kaavoille (hyvin vähäistä tosin) ja pääni on täynnä ideoita, joita voisi itsekin toteuttaa.
Niinpä tartuin aamupäivällä toimeen ja aloin etsiä huuto.netistä käytettyä hyväkuntoista ompelukonetta. Kriteerinä olisi siis suhtkoht moderniksi luokiteltava peruskone pk-seudun alueelta. Lähistöltä siksi, etten luota lähetyksiin ja se on myös hiiiirvittävän kallista, niinpä haluaisin noutaa sen itse. Hintahaitari näytti ensiraapaisulla sijoittuvan hieman 100 euron alle, joskin voisin hyvästä yksilöstä pulittaa vähän ylikin. Sille kun sitä käyttöä tosiaan olisi muutaman muovipussillisen verran ihan näin alkuun.
Kartoitin myös mahdollisuuksia suorittaa jo pitkään hotsittanut meikkaaja-maskeeraajan tai meikkitaiteilijan koulutus. Ei siksi, että todellakaan sitä haluaisin ammatikseni tehdä edes viikkoa putkeen, vaan ihan siksi, että osaisi. Lauraa ja Susua käyttäen on tullut jo paljonkin harjoiteltua ja Pinjallekin tuli väsättyä vanhojentanssimeikki, mutta eihän se ole lähellekään sama asia kun että oikeasti osaisi ja tietäisi? Kolikon kääntöpuoli on, että ne kurssit maksaa halvimmillaan 3000e ja se on “muuten vaan”-kurssista aiikas paljon. Harkintaan..
Nyt Tyttö sinä olet tähteä, ah. Dome Karukoski, olet huippu.
Siinä se yksi vuosi taas katosi. Vuodenvaihdetta juhlittiin Lauran&Jussin uv-partyissa, joissa oli huippumeininki. Läträttiin elintarvikevärillä ja leikittiin discovaloilla, pojat oli rakentaneet dj-tiskin vimpan päälle ja ruokaa&juomaa oli paljon. Mitäpä sitä enää muuta? Aamulla siivotessakaan ei hyvä mieli kaikonnut, vaikka lunastuskuntoon menivätkin naulakko, pyykinkuivausteline, matto ja muutama lasi.
Sitte olisi taas se hetki, kun pitäisi alkaa miettiä uuden vuoden lupauksia. Aihetta kyllä lupailuun olisi, ihan laidasta laitaan ja vaikka muille jakaa. Kärkisijoista taistelevat mm. “Ala siistimmäksi”, “Lopeta tavaroiden hukkaaminen”, “L-A-I-H-D-U-T-A ja kuntoudu” sekä tietenkin perinteiset “ota muut huomioon” ja “kunnioita äitiä ja isiä äläkä aina marise vastaan” lässytykset, mutta ovatko ne oikeastaan yhtä tyhjän kanssa? En edes muista mitä olen viime vuosina lupaillut. Muutamia asioita olisi kyllä todella syytä pohtia, niinpä laadinkin tällaisen mennyt/tuleva-listauksen, jota aion parhaani mukaan noudattaa.
Vuonna 2008
Tein paljon huonoja valintoja ja vääriä päätöksiä. Sanoin paljon vääriä ja pahoja asioita, joita en tarkoittanut. Riitelin paljon, välillä halusin olla tarkoituksella ärsyttävä ja satuttaa toista ihmistä, usein syyttä. Petyin monesti. Itkin vielä useammin.
Mutta yhtä paljon sanoin kauniita asioita ja tein hyviä valintoja. Rakastin enemmän kuin petyin. Nauroin enemmän kuin itkin, tapasin uusia ihmisiä, solmin uusia ihmissuhteita, lähensin vanhoja. Sain paljon uusia, ihania muistoja ja koin paljon ihania hetkiä. En vaihtaisi hetkeäkään pois, en edes niitä huonoja.
Vuonna 2009
Käännän uuden sivun elämässäni. Lopetan vanhoissa asioissa rypemisen ja niiden jatkuvan vatvomisen. Alan elää. Järjestän elämäni ja laadin itselleni välietappeja. Laihdun ja kuntoudun, saavutan mahdollisimman hyvän itseluottamuksen ja parannan elämänlaatuani. Lopetan mielistelyn ja sanon oman mielipiteeni tilanteissa, joissa tähän asti olen vain myötäillyt ja koittanut olla täydellinen vastapuolen silmissä. Hankin triplasti enemmän muistoja kuin viime vuonna ja annan elämän viedä. En stressaa turhista asioista, joilla ei ole merkitystä. En tunge lusikkaani joka soppaan, pidän itseni erossa muiden asioista. Yritän olla järjestelmällisempi ja shoppailla vähemmän. Aion rakastaa vieläkin enemmän. Myös muita, mutta eritoten itseäni.
Mielialani aaltoilee kuin pahaisella murrosikäisellä. Kello on taas tosiaan kaksi yöllä ja jälleen kerran mulla on jotain valitettavaa, kaiken lisäksi olen kipeänä. Jotenkin tuntuu, että aina kun tapahtuu jotain hyvää tai jos olen iloinen pidempään kuin kuukauden, kaikki kostautuu tuplana. Sitten alkaa tämä klisee vuodatus, ehkä mun ei ole tarkoitus olla onnellinen ja blaa. Ehkä sitten oikeasti ei?
Olen usein todennut ja väittänyt, etten kärsi ns. ainoan lapsen syndroomasta vaan yritän olla kaikinpuolin reilu ja ajatella muitakin, en ole hemmoteltu kakara ja hankin rahani itse. Viimeaikoina (ja oikeastaan jo aikaisemminkin) olen todennut tämän olevan tietenkin vain pintapuolinen raapaisu oireista; joudun usein taistelemaan tullakseni toimeen itseni kanssa. Jos niin haluan (ja haluankin), tarvitsen täyden ja jakamattoman huomion vankkumattomana, esimerkiksi parisuhteessa. Huomion tulee olla jatkuvaa ja jos se otetaan minulta pois yhtäkkisesti, olen käytännössä aivan hajalla, vaikkei moiseen oikeastaan sen kummempia syitä olisikaan. Sinänsä tilanne on vaikea, koska tiedostan asian, mutten omaa työkaluja toimia tällaisissa tilanteissa. Henkinen taistelu itsensä kanssa on kaikkein pahinta. Olen myös turhan herkkä ottamaan asioita itseeni, vaikka tietäisin sata ja kymmenen prosenttisesti, ettei asiasta saa tekemälläkään aasinsiltaa itseeni. En todellakaan pärjäisi itseni kanssa, jos minua olisi kaksi.
Kuulinpa kivan kappaleen tänään auton radiossa töistä tullessani. Enkä ikinä olisi arvannut esittäjää! Suosittelen lämpimästi, täydellistä herkistelyä apeaan fiilikseen. Harvoihin viisuihin rakastuu välittömästi, korkeintaan kolmannen kuuntelukerran jälkeen, mutta tää oli ihan huippu. Johtuisikohan siitä, että kuvastaa tuntojani täydellisesti tavalla, jonka vain itse ymmärrän.
Puhu äänellä jonka kuulen,
sanoilla jotka ymmärrän
runoilla jotka käsitän
Sinuun tarvii tekstityksen
salaisuuksien selittäjän
kertojan kaikkitietävän
Puhu äänellä jonka kuulen
Jotenkin kieroja ovat nämä hetket kun blogiani kirjoittelen, lähes aina keskellä yötä sellaiseen aikaan, ettei kukaan muu enää ole hereillä. Herätyskello soi tuossa vajaan kuuden tunnin päästä ja minun unentarpeeni tietäen voin samantien hypätä sillalta. Olen kyllä tunnetusti yöeläin, opiskelenkin yleensä aina vasta kello 22 jälkeen. Sisäinen kelloni käy vastakkaisen pallonpuoliskon aikaa? Siis vaikka olisin nukkunut kuinka huonosti ja kuinka vähän edeltävänä yönä, ja vaikka kuinka väsyttäisi jo iltakahdeksalta, kellon lyödessä kymmenen olen pirteä kuin peipponen.
Minulla oli tänään ja eilen vapaapäivä. Keskellä viikkoa ne ovat petollisia, koska tällöin minulla on mahdollisuus tietenkin valvoa, mutta erityisesti nukkua aamulla ilman ulkoisia häiriötekijöitä niin myöhään kuin nyt unta sattuu kulloinkin riittämään. Ja sitähän riittää. Tällaisina päivinä harvoin nousen ennen pimeäntuloa, saati pukeudun lainkaan. Saatan nimellisesti nousta iltapäiväkahdelta sohvalle katsomaan televisiota ja torkkua siinä tovin. Vastaavasti valvon yleensä aamukolmen tietämille katsoen ensin kaikki mahdolliset ohjelmat, mukaanlukien subtv:n yöchatin, joka nyt on aina kutkuttavan hauskaa luettavaa. Ah, rakastan vapaapäiviä.
Muutenkin mielialani on loistava, kertakaikkisen huippuhyvä. Olen aamusta iltaan aivan poikkeuksellisen hyvällä tuulella ja siihen on syynsä. Ensikertaa piiiitkään, pitkään aikaan olen ollut yhtä iloinen omaan elämääni liittyvistä asioista, erityisesti muutamien viime viikkojen tapahtumista. Edellinen viikonloppu oli niin kiva, että vieläkin jaksaa hymyilyttää. Miten paljon voikaan iloita pienistä asioista? Kyseinen mieliala voi myös olla yksi syy siihen, miten olen jälleen onnistunut luistamaan lähes kuukauden blogitteluista huomautuksista huolimatta. Kun selaan postauksiani, huomaan kirjoittelevani lähes aina vain silloin, kun on jotain valitettavaa.
SIISPÄ, turha lähteä rikkomaan traditioita. Voisinkin tähän väliin tilittää hieman Helsinki-Turku-välisestä tieosuudesta, joka on tiivistetysti sanottuna kertakaikkisen paska, ja samalla haukkua ks. tieosuudella liikkuvat autoilijat, jotka ovat vielä paskempia, jos mahdollista. Rakkaat aasit, mikäli ajatte yksikaistaisella, valaisemattomalla ja mutkaisella tiellä, jossa nopeus on olosuhteisiin nähden aivan liian korkea, vettä tulee vaakatasossa ja on säkkipimeää, muistattehan käyttää pitkiä ajovaloja niin, että edessäoleva joutuu ajamaan silmät puoliummessa ja kääntämään peruutuspeilinsä pois. Erityisen tärkeää on myös muistaa, ettei pitkiä ajovaloja saa ottaa pois päältä jonkun tullessa vastaan, koska silloin tämä saattaa vahingossa nähdä vilauksen tiestä, jolla yrittää epätoivoisesti pysyä. Paras vaihtoehto on, että ajatte kaikki jatkuvasti pitkät päällä, jolloin kukaan ei nää mitään mihinkään suuntaan. En silti liitä tätä ‘valittaminen’ tai ‘vuodatus’- kategorioihin, sillä hyvä mieleni mitätöi moiset pikkuseikat.
Se siitä, nyt nukkumaan.
Yritän jälleen ryhdistäytyä. Arkistostani löytyy jälleen monia aloitettuja lurituksia, jotka ovat jostain syystä jääneet enemmän tai vähemmän enemmän kesken.
Mulla on uusi työ! Taino jos tarkkoja ollaan, niin kaksi uutta työtä. Sain mieluisimman hakemani työpaikan eräästä vaateliikkeestä (ah, unelma) ja sen lisäksi otin vastaan keikkaduunin henkilöstövuokrausyrityksestä, koska halajan myös lisätienestejä. Olen viihtynyt “päätyöpaikassani” ihan loistavasti, työporukka on mieletön ja työ on oikeasti kivaa.
Tällä hetkellä elämä hymyilee muutenkin, ihmissuhteet voi hyvin, on uusia kavereita ja muuta sellaista kivaa. Elämä alkaa palailla normaalille urilleen kesän taantuman jäljiltä.
Olen viimeaikoina viettänyt myös paljon laatuaikaa itseni kanssa. Ennen töiden aloittamista vietin päiviä kaupungilla yksikseni ja katsoin muiden menoa. Saatoin istua ydinkeskustan pikkukahvilassa latteni kanssa kaksikin tuntia vain katsellen ohivirtaavaa ihmisvilinää ja miettien kaikkea mahdollista elämää suurempaa, välillä en mitään. Toki kolusin Sokoksen 3+1-päivät sekä Stokkan Hullut päivät, näihin upposi rahaa niin käsittämätön määrä, etten kehtaa edes myöntää. Noh, uusin lähes kokonaisuudessaan kauneudenhoitotuotteeni, puolet vaatekaappiani sekä sisustus-, astiasto- ja keittiövälinevarantoa “uuteen kotiin” (jota ei siis vielä ole ainakaan vajaaseen vuoteen).
Nytkin mielessäni oli liuta tärkeitä asioita, joista ilmaista mielipiteeni, mutta unohtuivat samantien mietiskellessäni tulevaa vaatekaapin inventaariota sekä kolmea uutta paria kenkiä, jotka rantautuivat kaappiini tänään. Tulipas taas hajanainen raapustus, no hälläväliä. Maanantaina alkaa laihdutuskuuri.
Tunne-elämäni on kieroutunut. Ehkä se on aina ollut kiero kuin korkkiruuvi, tai ehkä en vain ole samalla aaltopituudella muiden kanssa. Ainakin onnistun aina suututtamaan jonkun silloin, kun vähiten on tarkoitus. Ihmissuhteeni harvoin menevät suunnittelemallani tavalla, olen aina joko askeleen edellä tai vastaavasti jäljessä. Luulen ja väitän edelleen olevani hyvä ihmistuntija ja taitava tulkitsemaan muiden tunteita ja sosiaalisia tilanteita, mutta miksi kaikki aina menee pieleen? Aloin taas kaipaamaan uusia tuulia. Keväällä kaikki ovat rakastuneita, jopa pihapiirin oravat kulkevat hännät toisiinsa kietoutuneina. Oikein sydäntä särkee katsoa miten pojat hemmottelevat tyttöjään ja toisinaan ikävöi omaakin syliä – toisinaan taas ei. Seurustelu sinällään voi ruveta ahdistamaan liikaakin, jos toinen on liikaa läsnä ja henkilökohtaisesti tarvitsen keskimääräistä enemmän omaa aikaa vain itseni kanssa. Mielialakin on jotenkin alakuloinen, menköön väsymyksen ja päivän kinasteluiden piikkiin. Kas siinä viikon blogivuodatusannos.
Kyllä Helsinki on sitten kaunis kesäisin. En oikeastaan kaipaa sinne puita tai nurmikoita, niitä kuitenkin löytyy ihan riittävästi. Kauneimpia ovat auringonvalossa kylpevät kujat, kadut, aukiot ja vanhat rakennukset. Pistäydyin tänään vähän Rautatieasema – Forum – Kamppi – linjaa pidemmälle, enkä muistanutkaan, taino tiennytkään, millaisia paikkoja sieltä löytyy. Mietin taas muuttoa. Pitäisikö sitä toivoa syntyneensä jossain muualla, koska vaikka kovasti väitän, etten jää kaipaamaan Helsinkiä, se ei ole totta. Tähän väliin sopisi ylistys Kjell Westön uusimmalle eepokselle, Missä kuljimme kerran on nyt luettu toistamiseen ja lukeutuu uusiin suosikkeihini.
Aamupäivästä oltiin tosiaan psykanlaitos-sightseeingilla, joka jatkui iltapäivästä iltayhdeksään asti tilastomatikalla. Enpä ollutkaan kunnolla lukenut taas viikkoon, kyllä hävettää. No tänään kasasin sitten epäparametriset testit kokoon niin, ettei niihin tarvinne enää palata. Huomenna olisi tarkoitus hieman syventyä taas neuroon, josta lyhyimmät 6 ja 8 luvut olisi saatava lukaistua taas kertaalleen, jos katsoisi mitä on muistiin jäänyt. Tilastotieteen kirjaan alkaa usko pian loppua, kirjassa on virheitä niin tiheään tahtiin, ettei uskoisi sen olevan selväpäisenä kirjoitettu. Netistä löytyvän virhelistan lisäksi valmennuskurssilla jaettiin pitkät listat uusista virheistä ja kokoajan löytyy lisää. Ei siinä mitään, mutta kun muutenkin pitää keskittyä, että tajuaisi. Tähän mennessä ongelmia ymmärtämisessä ei ole ilmennyt, mutta olenkin oikeastaan kunnolla opetellut vasta epäparametrisiin menetelmiin asti, ja nythän ne vaikeimmat asiat sitten vasta alkavatkin. Olen kyllä ollut tyytyväinen kurssiin, uusia kavereitakin on löytynyt. Kaavojen muistaminen kokeessa tulee olemaan haaste, mutta voisin hyödyntää annettuja vinkkejä ja todella liimailla kaavoja vaatekaapin oveen. Näkömuisti hoitaisi ainakin osan. Palikkalaskimeenkin pitäisi tehdä intiimimpiä tuttavuutta, tuo omani on vaan niiiiiin paljon mukavampi.
Tekniikan museo on ilmiliekeissä ja kitkerä käry kantautuu tänne saakka, toisaalta eihän tästä pitkä matka sinne ole. Nyt se on kai jo hallinnassa, mutta varmasti haisee vielä ainakin koko huomisen päivän. Ylioppilaspipo olisi hankittava, kengätkin puuttuu. Laihduttaakin pitäisi. Jopas tuli taas paljon kaikenlaista .. Jospa päivä alkaisi pikkuhiljaa olla pulkassa.
Aihe: Pohdiskelu
Kyllä naurattaa tuo Kanerva-kohu. Toki ymmärrän Kataisen päätöstä, ja pakkohan se oli kai tehdä, mutta onhan tämä nyt ihan tarpeetonta. Eivät ne viestit mielestäni nyt niin pahoja olleet ja loppujenlopuksi aika sama? Enkä jaksa uskoa tämän neiti-ihmisen kovin kylmästi vastailleen viesteihin. Jonkinasteisena kokoomuslaisena tämä nyt hieman nakertaa muutenkin, mutta jo ihan siksi, että kerrankin ulkoministerinä oli joku, joka sai suustaan hieman muutakin kuin kimiräikkös-tasoista puhetta. Toisaalta tilanne ei nyt huonontunut, uusi ulkoministeri on kyllä ainakin omaan mieleeni erittäin sopiva. Ainakin hulvaton hymy kaverilla on ja parempi kielitaito kun kaikilla aikaisemmilla yhteensä. Mielestäni Kanervan erottaminen oli kuitenkin naurettavaa ja ylipäätään se, että viesteistä nousi niin suuri maailmanlaajuinen kohu. Oliko tsunamistakaan näin montaa roskalehdistön lööppiä..
Tarpeeksi suuri näpäytys olisi ollut vaihtaa Ilen kapula lankapuhelimeen, tai tekstiviestiominaisuuksettomaan (ah, mikä kieliopin riemuvoitto jälleen) kännykkään.
Jos lähdetään sille linjalle, että päitä ruvetaan katkomaan tällaisten hieman vihjailevien sanomisten perusteella, niin huonosti käy. Olisi hauska nähdä lista ihmisistä, jotka eivät ole virkapuhelimellaan lähettäneet yhtäkään tarpeetonta/sopimatonta yksityiselämän viestiä, vaikka esimerkiksi kiertoviestinä, joita nyt liikkuu lakkaamatta ympäri vuoden. Mihin sopimattomuuden raja sitten vedetään? Onko sitten eri asia valtion piikkiin turista 3 tuntia uusista kengistä ja lähipiirin juoruista?
Ja vielä ihmetellään, miksi suomalaisilla on niin huumorintajuttoman ja värittömän kansan maine.
Luovuttaminen. Hmn. Olen maailman huonoin antamaan periksi ja myöntämään tappioni. En ikinä myönnä olleeni väärässä, vaikka tietäisin sen. Jatkan väittelyä mahdollisimman pitkään ja toivon toisen antavan periksi. Olen turhan innokas väittämään asioita ja vielä turhan varma omista mielipiteistäni, joille ei aina ole perusteluja.
Periksiantaminen. Tiedän, että välttyäkseen tekemästä itselleen hallaa, on välillä myös tajuttava lopettaa ajoissa. Luovuttaa. En osaa luovuttaa tai antaa periksi – mitä eroa niillä on, vai onko ollenkaan? Periksiantamattomuuden katsotaan usein olevan hyve – kai se joissain asioissa onkin. Ainakin sanalla on positiivinen sävy. Päteekö sama ihmissuhteissa? Pitäisikö ymmärtää luovuttaa ja antaa olla, jos on vaarana satuttaa itseään pahemman kerran, mutta toisaalta välttämättä ei sittenkään? Onko hyvä ihmissuhde aina vain ruusuillatanssimista?
Epäonnistuminen. Oman epäonnistumisen tunnustaminen on arvostettavaa. Onko se heikkoutta? Ei voi olla. Sen täytyy olla luonteenlujuutta. Onko vaikeampaa myöntää epäonnistuminen itselle vai muille? Mitä muutkin ajattelisivat. Todennäköisesti eivät mitään. Kai sitten itselle? Milloin on todella aika sanoa ääneen, että nyt meni pieleen ja pahasti?
