Välttelen taas lukemista. Taino en, sunnuntai on virallinen vapaapäivä. Toisaalta en ole saanut luettua muina päivinä tarpeeksi, niin pitäisi kyllä lukea sunnuntaisinkin.
Asiasta kolmanteen, hankintalistalleni on ilmaantunut uusi tulokas, joka ponnahti samantien top kolmoseen. Haluan ompelukoneen. Okei, puhuin tästä jo aikaisemminkin marras-joulukuun aikaan, mutten tehnyt asialle mitään. Meillä on töissä tosi hyvä ompelukone, mutta tehdaskone kun on, niin sillä ei suoraa saumaa enempää saa aikaan. Isillä on joku kristuksenaikainen Singer, johon en ole ikinä osannut edes laittaa lankoja, joten siitäkään ei iloa irtoa.
Tykkään siis kovasti ompelemista kaikinpuolin ja olen mielestäni siinä vielä ihan siedettäväkin. Suurin tarve kohdistuisi jo olemassaolevien vaatteideni muokkaukseen, kuten housujen lyhennykseen ja kavennukseen ja jos jonkunnäköisiin pieniin muutoksiin millon paidoissa ja takeissakin. Toisaalta omaan pientä orastavaa silmää myös kaavoille (hyvin vähäistä tosin) ja pääni on täynnä ideoita, joita voisi itsekin toteuttaa.
Niinpä tartuin aamupäivällä toimeen ja aloin etsiä huuto.netistä käytettyä hyväkuntoista ompelukonetta. Kriteerinä olisi siis suhtkoht moderniksi luokiteltava peruskone pk-seudun alueelta. Lähistöltä siksi, etten luota lähetyksiin ja se on myös hiiiirvittävän kallista, niinpä haluaisin noutaa sen itse. Hintahaitari näytti ensiraapaisulla sijoittuvan hieman 100 euron alle, joskin voisin hyvästä yksilöstä pulittaa vähän ylikin. Sille kun sitä käyttöä tosiaan olisi muutaman muovipussillisen verran ihan näin alkuun.
Kartoitin myös mahdollisuuksia suorittaa jo pitkään hotsittanut meikkaaja-maskeeraajan tai meikkitaiteilijan koulutus. Ei siksi, että todellakaan sitä haluaisin ammatikseni tehdä edes viikkoa putkeen, vaan ihan siksi, että osaisi. Lauraa ja Susua käyttäen on tullut jo paljonkin harjoiteltua ja Pinjallekin tuli väsättyä vanhojentanssimeikki, mutta eihän se ole lähellekään sama asia kun että oikeasti osaisi ja tietäisi? Kolikon kääntöpuoli on, että ne kurssit maksaa halvimmillaan 3000e ja se on “muuten vaan”-kurssista aiikas paljon. Harkintaan..
Nyt Tyttö sinä olet tähteä, ah. Dome Karukoski, olet huippu.
Viimeinkin se iski. Pääsykoelukuinto. Viimeisen kolme kuukautta olen kärsinyt kauheasta ahdistuksesta silmälläpitäen tulevan kevään luku-urakkaa. Vielä kaksi viikkoa sitten olin aivan hätää kärsimässä ja kieltäydyin kirveelläkään tarttumasta pääsykoekirjaan. Olin myös hyvillä mielin ilmoittanut pitäväni oikein mieluusti vielä toisen välivuoden, mutta torstaina imuroidessani entrepöytiemme alusia pääsin tästä ongelmasta eroon, yhtäkkiä vain halutti lukea niin vietävästi! Väitin isille kivenkovaa, etten aikoisi tarttua toimeen ennenkuin se into oikeasti iskee, koska muuten on ihan sama luenko lainkaan, mutta eipä uskonut. Sanoi, ettei se lukuhalu sieltä tule ja että on vain mentävä verenmaku suussa. No toki töitä on tehtävä ihan tappamisen meiningillä, mutta kyllä se motivaatio pitää siellä olla. Onneksi se kuitenkin nyt iski ja odottelenkin innolla alkuviikosta saapuvia opuksia. Huomenna, tainosiis oikeastaan tänään, lupasin jo lähteä pariksi tunniksi kirjastoon harjoittelemaan istumista ja availemaan toista tilastotieteen opusta, koska täysin samaa pskaahan se kaikissa kirjoissa on.. ei ne siitä muutu vaikka kuinka toivoisinkin. Juu kyllä, matikka vaatii vielä hieman lisää motivaatiota.
Eilen oli vauhtipäivä, aamuvuoro töissä, töiden jälkeen palaveri, Flamingoon syömään maailman parhaiden työkavereiden kanssa ja sitten juhlimaan yksiä synttäreitä. Lähdin lauantaina aamulla 6.30 ja suurinpiirtein samaan aikaan olin seuraavana aamuna takasin.. No ei ihan, ehkä jo vähän viiden jälkeen. Oli huippukivaa vaikka skumppa maistuikin vähän turhan hyvin. Äsken leffailtiin tyttöjen kanssa, käytiin katsomassa Twilight. Rakastuin siihen päähenkilöön, tajuton kuumis, vaikka Lauran mielestä sillä olikin liian paksut kulmakarvat. Olen kuulemma aina kuumana miehiin, joilla on tuuheat kulmat? Jokatapauksessa, oikein viihdyttävä pätkä ja naurettuakin tuli vaikkei se ihan komedia kai pitänytkään olla. Suosittelen. Auto oli niin sakkopaikalla kun olla ja voi, mutta parkkipirkotkin oli onneksi viettämässä sunnuntai-iltaa jossain muualla. Suuntavaistoni oli vähän hukassa ja ajo-ohjeita pyytäessäni Lauralta tuli kyllä parhaat, “Aja sinne mistä tultiinki”. No sinne sitte ajettiin.
Siinä se yksi vuosi taas katosi. Vuodenvaihdetta juhlittiin Lauran&Jussin uv-partyissa, joissa oli huippumeininki. Läträttiin elintarvikevärillä ja leikittiin discovaloilla, pojat oli rakentaneet dj-tiskin vimpan päälle ja ruokaa&juomaa oli paljon. Mitäpä sitä enää muuta? Aamulla siivotessakaan ei hyvä mieli kaikonnut, vaikka lunastuskuntoon menivätkin naulakko, pyykinkuivausteline, matto ja muutama lasi.
Sitte olisi taas se hetki, kun pitäisi alkaa miettiä uuden vuoden lupauksia. Aihetta kyllä lupailuun olisi, ihan laidasta laitaan ja vaikka muille jakaa. Kärkisijoista taistelevat mm. “Ala siistimmäksi”, “Lopeta tavaroiden hukkaaminen”, “L-A-I-H-D-U-T-A ja kuntoudu” sekä tietenkin perinteiset “ota muut huomioon” ja “kunnioita äitiä ja isiä äläkä aina marise vastaan” lässytykset, mutta ovatko ne oikeastaan yhtä tyhjän kanssa? En edes muista mitä olen viime vuosina lupaillut. Muutamia asioita olisi kyllä todella syytä pohtia, niinpä laadinkin tällaisen mennyt/tuleva-listauksen, jota aion parhaani mukaan noudattaa.
Vuonna 2008
Tein paljon huonoja valintoja ja vääriä päätöksiä. Sanoin paljon vääriä ja pahoja asioita, joita en tarkoittanut. Riitelin paljon, välillä halusin olla tarkoituksella ärsyttävä ja satuttaa toista ihmistä, usein syyttä. Petyin monesti. Itkin vielä useammin.
Mutta yhtä paljon sanoin kauniita asioita ja tein hyviä valintoja. Rakastin enemmän kuin petyin. Nauroin enemmän kuin itkin, tapasin uusia ihmisiä, solmin uusia ihmissuhteita, lähensin vanhoja. Sain paljon uusia, ihania muistoja ja koin paljon ihania hetkiä. En vaihtaisi hetkeäkään pois, en edes niitä huonoja.
Vuonna 2009
Käännän uuden sivun elämässäni. Lopetan vanhoissa asioissa rypemisen ja niiden jatkuvan vatvomisen. Alan elää. Järjestän elämäni ja laadin itselleni välietappeja. Laihdun ja kuntoudun, saavutan mahdollisimman hyvän itseluottamuksen ja parannan elämänlaatuani. Lopetan mielistelyn ja sanon oman mielipiteeni tilanteissa, joissa tähän asti olen vain myötäillyt ja koittanut olla täydellinen vastapuolen silmissä. Hankin triplasti enemmän muistoja kuin viime vuonna ja annan elämän viedä. En stressaa turhista asioista, joilla ei ole merkitystä. En tunge lusikkaani joka soppaan, pidän itseni erossa muiden asioista. Yritän olla järjestelmällisempi ja shoppailla vähemmän. Aion rakastaa vieläkin enemmän. Myös muita, mutta eritoten itseäni.
Muistan kristallinkirkkaasti ollessani pieni tyttönen, kun äiti ja isä katsoivat kymppiuutisia ja minä olisin kuollakseni tahtonut katsoa Babaria videolta. Mietin silloin itsekseni, että luoja mitä kalkkiksia ja vannoin niiiin takuulla, etten ikinä alkaisi katsomaan mitään kymppiuutisia. Hei haloo. Onneksi eivät katsoneet eduskunnan kyselytunteja, en edes halua tietää, mitä olisin niistä ajatellut.
Tänään huomasin jonkinasteisen henkisen kypsymisen tason ylittyneen, kun halusin palavasti keskustella tulevista kunnallisvaaleista, kokoomuksen uudesta vaalikampanjasta sekä ulkoministeri Stubbin hurjasta suosiosta verrattaen siihen, että hyvin harva tunsi häntä vielä vuosi taaksepäin. Ystävättäreni skippasi keskusteluaiheen olankohautuksella sekä “mitähän ihmettä nyt taas”-tyylisellä katseella ja vaihtoi keskustelun aiheen sujuvasti Diorin silmämeikkeihin. Naiset.
Vietän tällä hetkellä enemmän ja vähemmän ansaittua lomaa sen täydessä merkityksessä. Lauantaiaamusta alkaen olen käyttänyt ~60% vuorokaudesta nukkumiseen ja loput ylevään joutenoloon sängyn ja sohvan välillä. Paras saavutus taitanee olla syvää unta iltapäiväneljään asti, loikoilua puoli kuuteen ja uudestaan peiton alle kymmenen kieppeillä. Osa annettakoon anteeksi sairastelemisen vuoksi. Totta puhuakseni on myönnettävä, että eihän tällaista päämäärätöntä lorvailua kovin montaa viikkoa jaksa, edes minun unenlahjoillani. Kunhan tästä nukkumisesta saan nyt edes vähän tarpeekseni, on suunnitelmissa kyllä työnhakua ja muuta kunnialliseksi toiminnaksi luokiteltavaa.
Pakkohan se nyt on jo myöntää, syksy alkaa olemaan jo täydessä vauhdissa. Sen huomaa siitä, kun tummat varjot lankeavat syttyvien katulamppujen alle jo ennen iltaseitsemää ja puoli kymmeneltä on jo pilkkopimeää. Kalsea tuuli ja loputon tihkusade vihmoivat luihin ja ytimiin asti tänään kun yritimme selvitä Memphisistä Finlandia-talon parkkipaikalle kastumatta. Osuvasti kaverini totesi siinä valittaessani kylmyyttä, että “odotas vaan, tästä se vasta alkaa!”
Niinpäniin, pian on joulu ja saa hytistä kolmen villapaidan ja toppatakin alla. Joulua odotellessa, vuodenvaihteessa julkistetaan jälleen tulevan kevään valintakoekirjat. Aion aloittaa samantien lukemisen, koska vuoden kuluttua samaan aikaan en aio harmitella, etten jaksanut taaskaan lukea ja luetella jotain p*skoja tekosyitä ja miettiä, kuinka monesta pisteestä se jäi kiinni. Aion onnellisena hykerrellä ensimmäisessä omassa asunnossani ja näyttää kieltä kaikille, jotka ikinä epäilivät kykyjäni saavuttaa unelmieni opiskelupaikka.
Kello on hirveästi taas. Se normaali unirytmi, jonka saavutin Thaimaassa, on vihdoin kuollut ja kuopattu. Nytkin katson Conania ilman ääniä ja pohdiskelen tulevaa urakkaa. Pöydällä odottaa vielä kaksi pähkinää tilastomatikkaa, mutta voi olla, että ne jäävät nyt ainakin tältä illalta. Laskin koko päivän, en täydellä teholla tosin, mutta laskin. Jeij. Sitäpaitsi tiedän pilkulleen, miten nuo tehtävät tehdään, ne ovat vain käsittämättömän suuritöisiä ja aikaavieviä. Tiedän vieläpä mitä teen saaduilla tuloksilla. Eikö se silloin ole sama asia kuin että voi jättää tekemättä..? Teen ne huomenaamulla.
Huomenna, taino tänään, on suht tiukka putki valmennusta, 12-21. Kotiinraahautuminen on pahinta, kun menee melkein tunti ja pimeää on jo. Ja vihaan sporassa istumista, en tiedä miksi, mutta se on vaan inhottavaa.
Kuumottelen jo tulevaa muutamaa kuukautta vapun jälkeen. Äiti joutuu leikkaukseen, jonka johdosta allekirjoittaneesta tulee täysipäiväinen kodinhengetär-ruoanlaittaja-koiranhoitaja muutamaksi kuukaudeksi. Parasta on, että saan auton käyttööni aamusta iltaan, mutta toisaalta kaikki jääkin sitten kauppareissuja, tankkauksia ja eläinlääkäreitä myöten omalle vastuulleni. Bonuksena tulee vielä passattava ja hyysättävä äiti! Toisaalta aivan loistavaa harjoitusta, mikäli se muutto syksyllä tulee. Palkattiin jo siivooja tänään, ettei tämän kahdelle ihmiselle ja koiralle aivan liian suuren lukaalin jynssääminen jää sekin minun kontolleni – täällä kun kerran viikossa lattiasta kattoon siivous ei meinaa millään riittää.
Miksi urheilu menee aina kaiken edelle? Tänään sai odottaa melkein puolitoistatuntia Täydellisten naisten alkamista, kun isot miehet eivät saaneet koko joukkueenkaan voimin kiekkoa maaliin kohtuullisessa ajassa.
Olen naurettava. Säälittävä. Pateettinen luuseri, kuten vanha ryhmänohjaajani totesi jo aikaisemmin (meistä kaikista tosin). Eilen tajusin kaikenlaista. Taino myönsin itselleni, kai ne asiat ovat olleet selkeästi naamani edessä jo pidemmän aikaa. Tein myös päätöksiä, jotka eivät nyt ole mitään isoja, paitsi henkisellä tasolla itselleni. Ensin hilpeämiin aiheisiin.
Eilen oli huippuhauskaa, oltiin tyttöjen kanssa (kahvilla) ja jätskillä istumassa ja juoruamassa muutama tunti, jonka jälkeen vietettiin vielä useampi tunti ratkiriemukkaan uuden Biisikärpäsen ja Herra Deedsin parissa. BK oli ihan mieletön uutuus, tykkäsin paljon. Sitäpaitsi iskelmäihmisinä oltiin vielä hyviäkin siinä! Jos sulla on toinen – moka oli anteeksiantamaton ;< Puhuttiin maat ja taivaat, miehistä lähinnä ja kotimatkalla popitettiin Umbrellaa. Onko mitään parempaa? Melkein itku tulee silmään kun yhtäkkiä tajuaa miten onnekas on ja miten arvokkaita tällaiset hetket ovatkaan. Noniin, nyt riittää herkistely. Asiaan.
Miehet. Vai pojat? Kummista pitäisi puhua? Jo 12-vuotiaana puhuttiin pojista, mutta ei näitä kyllä nyt miehiksikään voi oikein luokitella, vielä ainakaan. Tuntuu, että kun yhden ongelmat hieman heltiävät, toisen alkavat vähintään samalla mitalla. Onko aikoihin ollut hetkeä, kun joku meistä ei olisi ulvonut mieshuoliaan? (Valitsen nyt ilmauksen miehet) Mikä ihme siinä on, että nainen väenväkisin haluaa satuttaa itseään. Minäkin, joka väitän olevani niin suunnattoman hyvä ihmistuntija, olen täysin sokea omissa ihmissuhteissani ja omissa tekemisissäni. Mutta kylläpä kesti tajuta sekin, eikä vieläkään oikein haluaisi myöntää todella olevansa väärässä.
Jokatapauksessa tällaisissa tilanteissa ymmärtää todella ystävien tärkeyden. Klisee. Tiedän sen kyllä muutenkin. Mutta mitä käykään, jos todella pääsen Turun yliopistoon ja muutan täältä pois. “Ei Turusta ole pitkä matka tänne” on maailman pettävin selitys, tiedän että ajan myötä minusta tulisi turkulainen ja päivittäisen yhteydenpidon loppuessa ja kaveripiirien vaihtuessa yhteiset jutut häviävät. Niin se vaan menee. Ainahan sieltä löytää uusia tosihyviä ystäviä, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan voin todella rehellisesti myöntää, etten kuollaksenikaan haluaisi luopua noista tytöistä. Liekö minulla ikinä ollut näin hyviä ja rakkaita ystäviä. Helsinkiin jäämisessä olisi miljoonakertaisesti enemmän syitä kuin poismuuttamisessa, eihän Turussa (tai ainakaan Tampereella) ole ketään. Pari tuttua, mutta käytännössä ei ketään, jonka takia haluaisin sinne lähteä. Taidankin iskeä neurotieteen kirjan kiinni ja ottaa tilaston käsiini, Helsinki taisi juuri vaihtua ykköshakukohteeksi.
Lopputilipäivä. Odottelin jotain suurempiakin lomarahoja yms, mutta eipä niitä sitten tullut. Työtodistuskin pitäisi käydä kinumassa. Innostuin näin yötä myöten vielä blogittelemaan, kun vammaen kanssa päätettiin taas alkaa parantaa maailmaa. Olin siis menossa jo nukkumaan tuossa puoli tuntia taaksepäin.
Että olen sitten huono olemaan yksin ja toimettomana kaikki päivät. En saa edes luettua yhtään. Parhaitenhan mulla varmaan meni viime syksynä ja viime keväänä kun kirjoitin koulun ohella, silloin ihmeesti jakso lukeakin. Tämä lukuloma on ihan roskaa, olispa edes jotain töitä niin aktivaatiotaso ei olisi täysin nollassa. Huomenna olisi joku äikän aineistoaineen kertaustunti, Jenni sanoi sen olleen täyttä potaskaa ainakin keskiviikkona. Jos oikein hirveästi huomenna väsyttää niin jää kyllä väliin. En ole vieläkään uskaltanut käydä kysymässä enkun kuuntelun pisteitä. Kaikilla on mennyt ihan ilmiömäisen huonosti ja ne on kaikki mua parempia kuuntelijoita. Kauhulla jään odottamaan, kun kuitenki olisi ollut jees saada enkusta M. Ja kaiken kruunaa, että omasta mielestäni se kuuntelu oli aika helppo.
Liitin tänään blogin linkin IRC-Gallerian profiiliini. Typerää ehkä, heti kun esimerkiksi vammae löytää tänne, saan takuuvarmasti sellaiset pilkat niskaani ettei ole ennen nähty. Etsiskelin päivällä ilmaista domainia tälle, kun olisin halunnut osoitteen omalla nimelläni, taisiis ettei se olisi tuolla blogin nimellä, kun ei ollut wordpressillä oikein mitään hyviä vapaana. Onko sillä nyt sitten väliä. Niin ja sekin oli taas yksi hyvä tekosyy olla lukematta, ihan kuin muuten olisin jaksanut vaivata päätäni noinkin polttavan kiireellisellä asialla.
En jaksa odottaa. Olen kyllästynyt odottamaan elämää. Haluan Turkuun. Haluaisin jo kaikkien kirjoitusten olevan ohi, nyt en oikeastaan jaksa edes välittää miten menevät. Pääsen kuitenkin ylioppilaaksi, se on pääasia. Sitten seuraa kuumottavat kolme kuukautta pääsykokeisiin, jonka jälkeen kärvistelen vielä heinäkuun puolillevälin tuloksia odotellessa. Haluan Turkuun.
Mitähän sitä kesällä tekisi. Töitä tietenkin, mutta ollaan myös kaavailtu vähän jotain roadtrippiä tyttöjen kanssa ja sitten tietysti pitänee taas järjestää perinteinen Annyn möksä, tällä kertaa jo kolmannen kerran. Se on yksi traditio, josta voisi pitää kiinni jatkossakin. Vaikka aina lauantaiyönä, tai viimeistään sunnuntaiaamuna, haukun pojat siivottomuudesta ja ihan yleisestä sietämättömyydestä, on viikonloput olleet aina onnistuneita. Että sellaista.
Hmh. Kohta loppuu kesätyöpaikkojen haku :s Olen toki hakenut muutamaa paikkaa, saa nyt nähdä miten käy. Edellisestä paikastahan otin loparit tämän kuun alussa. Nyt kun ajattelen tarkemmin, niin olisihan siellä voinut kituuttaa tämän kesän loppuun asti, sain kuitenkin suht hulppeaa palkkaa.
Pitää nyt vaan toivoa, että saisi jonkun kivan työn. Hain vaatekauppaan, laukkukauppaan, sisustuskauppaan ja erikoistavarataloihin osastonhoitajaksi. Ja sitten hki-vantaalle terminaalioppaaksi! Haluaisin sinne jo ihan lentoaseman jakkupuvun takia. Isi sitä oikeastaan ehdotti ja lupasi hoitaa asiaa osaltaan. Kuulemma ei tarvitsi osatakaan kuin suomee ja savvoo, kun kaikki muut siellä osaavatkin liikkua.. Eniten haluaisin johonkin sisustusosastolle! Aion paiskia kesän töitä kuin hullu, niin että jos syksyllä on edessä muutto, olisi hieman rahaa. Onneksi ei ole vielä polttavaa pakkoa päästä yliopistoon, voin jotenkuten hyväksyä yhden välivuoden ja hankkia pääomaa ennen opiskeluita.
Äitillä on kauhea pakkomielle mun kirjotuksista. Se paasaa kokoajan miten pitäs lukee ja panostaa ja blaah. On kyllä vähän angstinen olo. Ilmakin sopii kuin nenä päähän – nuhjusta, sottasta, pimeetä ja sataa. Lenkki uskollisen koiran kanssa on aina paikallaan, oli fiilis mikä tahansa. Äsken istuskeltiin hetki vieretysten sateessa ja mietittiin. Taino minä varmaan mietin, Wilma odotti pääsemistä sisälle lämmittelemään. Mietin taas tulevaisuutta. Ei mulla oo välttämättä varaa yksiöön, ne on niin törkeen kalliita. Enkä haluaisi asua yksin, kaipaan seuraa. Tai ylipäätään etten ole yksin niiden seinien sisällä. Olis älyttömän hyvä, jos löytäis jonku kämppiksen, kun toi soluasuminen ei nyt niin hirveesti kuitenkaan kiehdo. Mutta toisaalta, jos vaihtoehtoja ei ole niin sinne sitten. Elämyksiä! Jospa ensin yrittäis päästä sinne yliopistoon ja miettisi näitä asumisia sitten myöhemmin.
Ylioppilaskirjoitukset, pääsykokeet, ylioppilaskirjoitukset, pääsykokeet, (elämä), pääsykokeet. Eipä kauhiasti mielessä pyöri mitään varmaa, lähinnä jonkinlaista pelkoa ja hämmennystä ja toisaalta innokasta odotusta tulevasta. Mikäli joskus selviän tästä lukemisesta, ja varmasti selviänkin, niin mitä käy, jos pääsenkin yliopistoon? Turkuunhan haen nyt ensisijaisesti, en ole vielä ihan varma Hki-Tre yhteishausta, kun se on vähän ikävästi juuri ennen Turun koetta, että miten sitten vaikuttaa. Ja ainehan oli siis psyka. No mitäpä jos pääsenkin jonnekin? Olen kovasti unelmoinut omasta asunnosta, laskeskellut tukia ja miettinyt verhojen värejä. Mutta mitäs sitten jos oikeasti joudunkin (PÄÄSENKIN) lähtemään täysin vieraaseen kaupunkiin, täysin vieraiden ihmisten keskelle täysin omillani. Ihanaa, oikeastaan, mutta silti hieman pelottaa.
Tuossa kun äsken koiran kanssa kuljeksin joenvartta pitkin, katselin jotenkin ihan uudella tavalla silmänkantamattomiin jatkuvaa peltoa ja metsää (niin, ei sitä aina uskoisi asuvansa maamme pääkaupungissa). Olen asunut täällä koko elämäni, en ole ikinä muuttanut, edes Helsingin sisällä. Olisiko sittenkin parempi jäädä tänne, missä kaikki on tuttua ja turvallista ja missä ennenkaikkea on kaikkea? Hmn. Paljon kysymyksiä vailla oikeita vastauksia. Tällä hetkellä taidan keskittää ajatukseni vanhoihin filmijärkkärini objektiiveihin, joita lupasin etsiä Simolle.
