Nukutut tunnit viime yönä: 0
Asiakaspalveluhalukkuus nukkumattoman yön jälkeen: -10
Ärsyyntymiskynnys: Erittäin matala
Halukkuus tehdä ylipäätään mitään: Olematon
Mitkä loistavat edellytykset ensimmäiselle alerysäyspäivälle. Oikeastaan olin ihan pirteä, taino en pirteä, mutta ei väsyttänyt ihmeemmin. Huomasin sen ainoastaan haluna kuristaa jokainen porteista sisään astuva aasi, joka myllää kaikki eteensattuvat pinot ja sen jälkeen äyskäisee, että miksei täällä viikata nopeammin. Vihaan alennusmyyntejä. Uskomatonta, että alennusmyynti näyttää olevan suurimmalle osalle ihmisistä synonyymi penkomiselle, mylläämiselle ja tolkuttomalle ryysimiselle.. ihan kuin olisi maailmanloppu tulossa. Hermoni olivat tänään vähän kireällä, mutta onneksi työkaverit ovat ihan huippuja. Kahvittelin Jennin kanssa, kiitos että kuuntelit jälleen kerran.
Mulla olisi taas läjäpäin selviteltäviä asioita itseni kanssa, aloitin eilen ja pääsin ihan hyvään vauhtiin hämmentävän alun jälkeen. Varsin outo vuorokausi takanapäin. Elämä on niin .. odottamatonta. Epätietoisuus on pahinta.
Mistä johtuu, että aina kahden peräkkäisen vapaapäivän jälkeen ei millään jaksaisi lähteä töihin? Ei sitten kertakaikkisen millään. Haluaisi vaan jäädä tämän adventtisohjon ja pimeyden keskellä vällyjen väliin nukkumaan eikä nousta lainkaan koko päivänä, tai edes koko viikkona. Tarkemmin ajateltuna voisin onnellisesti nukkua ensi vuoden puolelle.
Joulu ahdistaa. Kaikki ovat niin ärsyttävän onnellisia ja kaikilla on joku sydänkäpynen, jonka kanssa aikovat käpertyä sohvanpohjalle joulupyhinä ja välipäivinä. Onneksi tiedossa on uudenvuodenjuhlat, ettei tarvitse siitä murehtia. Taino ainahan me on uudet vuodet vietetty tyttöjen kanssa, mutta siltikin. En normaalisti ole ollut jouluahdistus-ihminen, oikeastaan tykkään pähkäillä joululahjoja ja paketoida niitä ja valmistautua kaikin tavoin tuleviin juhliin, mutta tänä vuonna se ei onnistu. Ehkäpä odotin jotain parempaa sitten?
Tänään pakottauduin sängystä ylös, koska oltiin sovittu treffit Itikseen shoppailun ja syömisen merkeissä. Tavoitteena oli löytää mekot uv-bileisiin ja koluttiinkin useammat sovituskopit läpi sen Täydellisen uv-mekon etsinnässä. Parhaimpia nauruja saivat aikaan nahkatuubimekko sekä kuin suoraan pornoelokuvasta kotoisin oleva kirkkaanpinkki, “suht” avarakaula-aukkoinen hepene, joka toi mieleen jonkinlaiset sitomisleikit.. Kaikkea sitä löytyy.
Etsintä kuitenkin päättyi tavallaan onnellisesti, mutta aivan päin honkia. Ensimmäinen mekko valikoitui parhaaksi, siis The Ultimate Mekoksi ja kun suuntasin sitä onnellisena hakemaan, huomasin kaupan menneen kiinni jo puoli tuntia aikaisemmin. Kyllä harmitti, kun ei siellä tule käytyä oikeastaan ollenkaan, eikä tulevina päivinä ole aikaa lähteä sitä hakemaan. Nyt on päällä jonkunlainen yleisketutus, pienestä on ihmisen huono mieli kiinni – aivan kuin hyvä mielikin. Noh, enköhän sen jotenkin saa käsiini ennen vuodenvaihdetta, tästä skenaariosta toki puuttuu vielä se, että mekko onkin loppuunmyyty eli siis sitä odotellessa.
Rakas adventtisohjokin saapui taas piristämään viikkoani, aivan loistavaa.
Mielialani aaltoilee kuin pahaisella murrosikäisellä. Kello on taas tosiaan kaksi yöllä ja jälleen kerran mulla on jotain valitettavaa, kaiken lisäksi olen kipeänä. Jotenkin tuntuu, että aina kun tapahtuu jotain hyvää tai jos olen iloinen pidempään kuin kuukauden, kaikki kostautuu tuplana. Sitten alkaa tämä klisee vuodatus, ehkä mun ei ole tarkoitus olla onnellinen ja blaa. Ehkä sitten oikeasti ei?
Olen usein todennut ja väittänyt, etten kärsi ns. ainoan lapsen syndroomasta vaan yritän olla kaikinpuolin reilu ja ajatella muitakin, en ole hemmoteltu kakara ja hankin rahani itse. Viimeaikoina (ja oikeastaan jo aikaisemminkin) olen todennut tämän olevan tietenkin vain pintapuolinen raapaisu oireista; joudun usein taistelemaan tullakseni toimeen itseni kanssa. Jos niin haluan (ja haluankin), tarvitsen täyden ja jakamattoman huomion vankkumattomana, esimerkiksi parisuhteessa. Huomion tulee olla jatkuvaa ja jos se otetaan minulta pois yhtäkkisesti, olen käytännössä aivan hajalla, vaikkei moiseen oikeastaan sen kummempia syitä olisikaan. Sinänsä tilanne on vaikea, koska tiedostan asian, mutten omaa työkaluja toimia tällaisissa tilanteissa. Henkinen taistelu itsensä kanssa on kaikkein pahinta. Olen myös turhan herkkä ottamaan asioita itseeni, vaikka tietäisin sata ja kymmenen prosenttisesti, ettei asiasta saa tekemälläkään aasinsiltaa itseeni. En todellakaan pärjäisi itseni kanssa, jos minua olisi kaksi.
Kuulinpa kivan kappaleen tänään auton radiossa töistä tullessani. Enkä ikinä olisi arvannut esittäjää! Suosittelen lämpimästi, täydellistä herkistelyä apeaan fiilikseen. Harvoihin viisuihin rakastuu välittömästi, korkeintaan kolmannen kuuntelukerran jälkeen, mutta tää oli ihan huippu. Johtuisikohan siitä, että kuvastaa tuntojani täydellisesti tavalla, jonka vain itse ymmärrän.
Puhu äänellä jonka kuulen,
sanoilla jotka ymmärrän
runoilla jotka käsitän
Sinuun tarvii tekstityksen
salaisuuksien selittäjän
kertojan kaikkitietävän
Puhu äänellä jonka kuulen
Olen tulossa vanhaksi. Aamuisin herään kuuden maissa, juon aamukahvini ja suoritan aamurutiinini aina samassa järjestyksessä. Töissä häärään kahdeksasta neljään ja jonotan mennentullen yhteensä muutaman tunnin Kehäykkösen ruuhkissa. Kaupan kautta kotiin, ruoanlaittoa ja koiran kanssa ulos. Kymmeneltä olen jo väsynyt ja laitan kulkukorttini valmiiksi pöydälle huomisaamua varten.
Mutta nythän on perjantai ja huomenaamulla rutiinini romuttuvat.
En ole käynyt iltariennoilla baareissa viikkoihin, kuukausiin? Ei tarkkaa muistikuvaa. Illanviettoni rajoittuvat muutamaan viinilasilliseen tyttöjen kesken. Keskiviikkona pyydettiin baariin, niin myös tänään. Mielessäni ei edes käynyt lähteä, ei tee edes mieli. Viikkoni kohokohta oli paketillinen ruukunkatetta, sellasia pieniä “lasihelmiä”, joita voi käyttää sisustukseen.
Sosiaalinen elämäni on nollassa. Soitellaan kyllä tyttöjen kanssa päivittäin ja kerrataan kuulumiset, joita minulla ei ole. Töissä olen ratkonut sudokuja onnistumatta yhdessäkään. Kesäaikana on hiljaista kun kaikki ovat lomilla. Nekin harvat, jotka käyvät, kertovat mökki- ja matkasuunnitelmistaan. Itselläni ei ole kumpiakaan.
Tarvitsisin seuraa, suoraansanottuna kaipaan seurustelusuhdetta. Toisaalta kaipaan omaa aikaa, enkä ole vielä edes varma, kannattaako moiseen (parisuhteeseen) taas ryhtyä. Parin viimevuoden ajan kaikki suhteeni ovat kaatuneet oman kiinnostukseni lopahtamiseen ja vapaudenkaipuuseen. En vieläkään tiedä, mitä haluan. Haluan kaiken, mutten mitään. Haluamisieni tiellä on erinäisiä henkisiä esteitä, jotka tuntuvat vievän huomion pääasioista. Elämässäni on vaikeaselkoisia ihmisiä, joiden suhteen en osaa tehdä mitään. Kaikki menee solmuun ja lopulta päädyn vain jäämään kotiin lasihelmieni kanssa. Niille ei ole vielä sijoituspaikkaa.
Pikatiivistelmä tapahtuneesta. Oli ylioppilasjuhlat. Oli pääsykokeet. Sain töitä. Aloitin työt. En päässyt Turun psykaan. Odottelen muita tuloksia. Haluaisin oman elämän, ostin jo oman pyykkikorinkin ja samaa sarjaa säilytyskoreja. Sellaista valkoiseksi maalattua puupunosta, jonka sisäpuolella on sini-puna-valkoinen saaristolaishenkinen kangas.
Olen väsynyt. Tarvitsin elämääni jonkunlaisen energiapiikin, jotain mitä odottaa. Pääsisipä vaikka takaisin kouluun. Oikeastaan haluaisin olla töissä kaikki päivät, niin saisi rauhassa olla miettimättä mitään. Olisi vaihtelua muuttaa toiselle paikkakunnalle ja aloittaa uusi elämä, mutta se olisi ehkä vähän liian helppo ratkaisu. Miten olenkin onnistunut hävittämään elämästäni oikeastaan kaiken?
Hmh. Kohta loppuu kesätyöpaikkojen haku :s Olen toki hakenut muutamaa paikkaa, saa nyt nähdä miten käy. Edellisestä paikastahan otin loparit tämän kuun alussa. Nyt kun ajattelen tarkemmin, niin olisihan siellä voinut kituuttaa tämän kesän loppuun asti, sain kuitenkin suht hulppeaa palkkaa.
Pitää nyt vaan toivoa, että saisi jonkun kivan työn. Hain vaatekauppaan, laukkukauppaan, sisustuskauppaan ja erikoistavarataloihin osastonhoitajaksi. Ja sitten hki-vantaalle terminaalioppaaksi! Haluaisin sinne jo ihan lentoaseman jakkupuvun takia. Isi sitä oikeastaan ehdotti ja lupasi hoitaa asiaa osaltaan. Kuulemma ei tarvitsi osatakaan kuin suomee ja savvoo, kun kaikki muut siellä osaavatkin liikkua.. Eniten haluaisin johonkin sisustusosastolle! Aion paiskia kesän töitä kuin hullu, niin että jos syksyllä on edessä muutto, olisi hieman rahaa. Onneksi ei ole vielä polttavaa pakkoa päästä yliopistoon, voin jotenkuten hyväksyä yhden välivuoden ja hankkia pääomaa ennen opiskeluita.
Äitillä on kauhea pakkomielle mun kirjotuksista. Se paasaa kokoajan miten pitäs lukee ja panostaa ja blaah. On kyllä vähän angstinen olo. Ilmakin sopii kuin nenä päähän – nuhjusta, sottasta, pimeetä ja sataa. Lenkki uskollisen koiran kanssa on aina paikallaan, oli fiilis mikä tahansa. Äsken istuskeltiin hetki vieretysten sateessa ja mietittiin. Taino minä varmaan mietin, Wilma odotti pääsemistä sisälle lämmittelemään. Mietin taas tulevaisuutta. Ei mulla oo välttämättä varaa yksiöön, ne on niin törkeen kalliita. Enkä haluaisi asua yksin, kaipaan seuraa. Tai ylipäätään etten ole yksin niiden seinien sisällä. Olis älyttömän hyvä, jos löytäis jonku kämppiksen, kun toi soluasuminen ei nyt niin hirveesti kuitenkaan kiehdo. Mutta toisaalta, jos vaihtoehtoja ei ole niin sinne sitten. Elämyksiä! Jospa ensin yrittäis päästä sinne yliopistoon ja miettisi näitä asumisia sitten myöhemmin.
Havahduin tänään karuun todellisuuteen. Juuri sitä ennen koin suunnatonta riemua siitä, että alle 3 viikon kuluttua loikoilen Thaimaan auringossa luksushotellin uima-allasalueella. Jännä ajatella, et varattiin matka jo vuosi sitten. Ihan kuin vasta pari kuukautta sitten oltaisiin mietitty lähtöä ylipäätään. Suuntamme siis kaksin äipän kanssa 15.3. Thaimaan Phukettiin, Karon Beachille kahdeksi viikoksi. Hiiiiii ^^
Sitten siihen karuun todellisuuteen. Kaikki kirjoitukseni ovat ohi ennen lähtöä. Kuinka monta sivua olen lukenut? En yhtään. Kuinka hyvin keskityin ja tein tehtäviä vikoilla kertauskursseilla? Nollaksihan tuokin pyörähtää. En silti jaksa stressata, huonosti ne menee kuitenkin ;) Eivaan, jos vähän jaksaisi kertailla, niin luulisin selviytyväni suhteellisen kohtalaisesti näistä kypsyyttä ja kaikkea muutakin mahdollista mittaavasta koitoksesta, jonka toitotetaan tarhasta asti olevan elämäsi tärkein, mutta millä ei sitten loppupeleissä ole oikeastaan yhtään mitään väliä. Tulipa pitkä ja hankala virke. Tämähän on nyt sitten tietenkin niin mielipideasia kuin olla ja voi. Taino omasta mielestäni ei, mutta kuitenkin. Tietenkin riippuu vähän siitä, mihin sen todistuksen kanssa suuntaa, mutta ainakaan itse en sillä paperilla hanki muuta kuin mahdolliset kehut tai paheksunnat sukulaisilta. Lahjat ne tuovat kuitenkin.
Oltiin sunnuntaiyönä Susulla kattomassa Oscar-gaalaa Lauran, Jennin ja Henkun kanssa. Mentiin sinne jo yheksältä ja syötiin oikein hartaudella. Siinä oli muutama tunti kulutettavana ennen varsinaisten kekkereiden alkua, mutta sehän ei haitannut ollenkaan, tyttöjen kanssa ei ikinä käy aika pitkäksi. Juoruttiin kaikki viimeisimmät tapahtumat ja sitten Mikakin liittyi seuraan ja pelattiin Aliasta. Eihän siitä mitään tullut mutta huippuhauskaa oli. Oltiin Lauran kanssa törkeen hyviä ! Oscar-gaala itsessään oli yksi suuri pettymys, kun niitä pukujakaan ei näytetty oikeastaan ollenkaan ja joku vainajannäköinen suomalaissuunnittelija kertoi mielipiteitään. Eikä niistä palkintojensaajistakaan ole mitään kummoista sanottavaa, hyvä jos tiedettiin ulkonäöltä pari niistä ehdokkaista. Lähdettiin kotiin sitten viideltä, kun ei sitä jaksanut loppuun asti katsoa. Oli kyllä tosi mukavaa, kiitos Susulle. Lauantaina uudestaan ;)
Ylioppilaskirjoitukset, pääsykokeet, ylioppilaskirjoitukset, pääsykokeet, (elämä), pääsykokeet. Eipä kauhiasti mielessä pyöri mitään varmaa, lähinnä jonkinlaista pelkoa ja hämmennystä ja toisaalta innokasta odotusta tulevasta. Mikäli joskus selviän tästä lukemisesta, ja varmasti selviänkin, niin mitä käy, jos pääsenkin yliopistoon? Turkuunhan haen nyt ensisijaisesti, en ole vielä ihan varma Hki-Tre yhteishausta, kun se on vähän ikävästi juuri ennen Turun koetta, että miten sitten vaikuttaa. Ja ainehan oli siis psyka. No mitäpä jos pääsenkin jonnekin? Olen kovasti unelmoinut omasta asunnosta, laskeskellut tukia ja miettinyt verhojen värejä. Mutta mitäs sitten jos oikeasti joudunkin (PÄÄSENKIN) lähtemään täysin vieraaseen kaupunkiin, täysin vieraiden ihmisten keskelle täysin omillani. Ihanaa, oikeastaan, mutta silti hieman pelottaa.
Tuossa kun äsken koiran kanssa kuljeksin joenvartta pitkin, katselin jotenkin ihan uudella tavalla silmänkantamattomiin jatkuvaa peltoa ja metsää (niin, ei sitä aina uskoisi asuvansa maamme pääkaupungissa). Olen asunut täällä koko elämäni, en ole ikinä muuttanut, edes Helsingin sisällä. Olisiko sittenkin parempi jäädä tänne, missä kaikki on tuttua ja turvallista ja missä ennenkaikkea on kaikkea? Hmn. Paljon kysymyksiä vailla oikeita vastauksia. Tällä hetkellä taidan keskittää ajatukseni vanhoihin filmijärkkärini objektiiveihin, joita lupasin etsiä Simolle.
