Nukutut tunnit viime yönä: 0
Asiakaspalveluhalukkuus nukkumattoman yön jälkeen: -10
Ärsyyntymiskynnys: Erittäin matala
Halukkuus tehdä ylipäätään mitään: Olematon
Mitkä loistavat edellytykset ensimmäiselle alerysäyspäivälle. Oikeastaan olin ihan pirteä, taino en pirteä, mutta ei väsyttänyt ihmeemmin. Huomasin sen ainoastaan haluna kuristaa jokainen porteista sisään astuva aasi, joka myllää kaikki eteensattuvat pinot ja sen jälkeen äyskäisee, että miksei täällä viikata nopeammin. Vihaan alennusmyyntejä. Uskomatonta, että alennusmyynti näyttää olevan suurimmalle osalle ihmisistä synonyymi penkomiselle, mylläämiselle ja tolkuttomalle ryysimiselle.. ihan kuin olisi maailmanloppu tulossa. Hermoni olivat tänään vähän kireällä, mutta onneksi työkaverit ovat ihan huippuja. Kahvittelin Jennin kanssa, kiitos että kuuntelit jälleen kerran.
Mulla olisi taas läjäpäin selviteltäviä asioita itseni kanssa, aloitin eilen ja pääsin ihan hyvään vauhtiin hämmentävän alun jälkeen. Varsin outo vuorokausi takanapäin. Elämä on niin .. odottamatonta. Epätietoisuus on pahinta.
Olen tulossa vanhaksi. Aamuisin herään kuuden maissa, juon aamukahvini ja suoritan aamurutiinini aina samassa järjestyksessä. Töissä häärään kahdeksasta neljään ja jonotan mennentullen yhteensä muutaman tunnin Kehäykkösen ruuhkissa. Kaupan kautta kotiin, ruoanlaittoa ja koiran kanssa ulos. Kymmeneltä olen jo väsynyt ja laitan kulkukorttini valmiiksi pöydälle huomisaamua varten.
Mutta nythän on perjantai ja huomenaamulla rutiinini romuttuvat.
En ole käynyt iltariennoilla baareissa viikkoihin, kuukausiin? Ei tarkkaa muistikuvaa. Illanviettoni rajoittuvat muutamaan viinilasilliseen tyttöjen kesken. Keskiviikkona pyydettiin baariin, niin myös tänään. Mielessäni ei edes käynyt lähteä, ei tee edes mieli. Viikkoni kohokohta oli paketillinen ruukunkatetta, sellasia pieniä “lasihelmiä”, joita voi käyttää sisustukseen.
Sosiaalinen elämäni on nollassa. Soitellaan kyllä tyttöjen kanssa päivittäin ja kerrataan kuulumiset, joita minulla ei ole. Töissä olen ratkonut sudokuja onnistumatta yhdessäkään. Kesäaikana on hiljaista kun kaikki ovat lomilla. Nekin harvat, jotka käyvät, kertovat mökki- ja matkasuunnitelmistaan. Itselläni ei ole kumpiakaan.
Tarvitsisin seuraa, suoraansanottuna kaipaan seurustelusuhdetta. Toisaalta kaipaan omaa aikaa, enkä ole vielä edes varma, kannattaako moiseen (parisuhteeseen) taas ryhtyä. Parin viimevuoden ajan kaikki suhteeni ovat kaatuneet oman kiinnostukseni lopahtamiseen ja vapaudenkaipuuseen. En vieläkään tiedä, mitä haluan. Haluan kaiken, mutten mitään. Haluamisieni tiellä on erinäisiä henkisiä esteitä, jotka tuntuvat vievän huomion pääasioista. Elämässäni on vaikeaselkoisia ihmisiä, joiden suhteen en osaa tehdä mitään. Kaikki menee solmuun ja lopulta päädyn vain jäämään kotiin lasihelmieni kanssa. Niille ei ole vielä sijoituspaikkaa.
Pikatiivistelmä tapahtuneesta. Oli ylioppilasjuhlat. Oli pääsykokeet. Sain töitä. Aloitin työt. En päässyt Turun psykaan. Odottelen muita tuloksia. Haluaisin oman elämän, ostin jo oman pyykkikorinkin ja samaa sarjaa säilytyskoreja. Sellaista valkoiseksi maalattua puupunosta, jonka sisäpuolella on sini-puna-valkoinen saaristolaishenkinen kangas.
Olen väsynyt. Tarvitsin elämääni jonkunlaisen energiapiikin, jotain mitä odottaa. Pääsisipä vaikka takaisin kouluun. Oikeastaan haluaisin olla töissä kaikki päivät, niin saisi rauhassa olla miettimättä mitään. Olisi vaihtelua muuttaa toiselle paikkakunnalle ja aloittaa uusi elämä, mutta se olisi ehkä vähän liian helppo ratkaisu. Miten olenkin onnistunut hävittämään elämästäni oikeastaan kaiken?
Tunne-elämäni on kieroutunut. Ehkä se on aina ollut kiero kuin korkkiruuvi, tai ehkä en vain ole samalla aaltopituudella muiden kanssa. Ainakin onnistun aina suututtamaan jonkun silloin, kun vähiten on tarkoitus. Ihmissuhteeni harvoin menevät suunnittelemallani tavalla, olen aina joko askeleen edellä tai vastaavasti jäljessä. Luulen ja väitän edelleen olevani hyvä ihmistuntija ja taitava tulkitsemaan muiden tunteita ja sosiaalisia tilanteita, mutta miksi kaikki aina menee pieleen? Aloin taas kaipaamaan uusia tuulia. Keväällä kaikki ovat rakastuneita, jopa pihapiirin oravat kulkevat hännät toisiinsa kietoutuneina. Oikein sydäntä särkee katsoa miten pojat hemmottelevat tyttöjään ja toisinaan ikävöi omaakin syliä – toisinaan taas ei. Seurustelu sinällään voi ruveta ahdistamaan liikaakin, jos toinen on liikaa läsnä ja henkilökohtaisesti tarvitsen keskimääräistä enemmän omaa aikaa vain itseni kanssa. Mielialakin on jotenkin alakuloinen, menköön väsymyksen ja päivän kinasteluiden piikkiin. Kas siinä viikon blogivuodatusannos.
Kyllä Helsinki on sitten kaunis kesäisin. En oikeastaan kaipaa sinne puita tai nurmikoita, niitä kuitenkin löytyy ihan riittävästi. Kauneimpia ovat auringonvalossa kylpevät kujat, kadut, aukiot ja vanhat rakennukset. Pistäydyin tänään vähän Rautatieasema – Forum – Kamppi – linjaa pidemmälle, enkä muistanutkaan, taino tiennytkään, millaisia paikkoja sieltä löytyy. Mietin taas muuttoa. Pitäisikö sitä toivoa syntyneensä jossain muualla, koska vaikka kovasti väitän, etten jää kaipaamaan Helsinkiä, se ei ole totta. Tähän väliin sopisi ylistys Kjell Westön uusimmalle eepokselle, Missä kuljimme kerran on nyt luettu toistamiseen ja lukeutuu uusiin suosikkeihini.
Aamupäivästä oltiin tosiaan psykanlaitos-sightseeingilla, joka jatkui iltapäivästä iltayhdeksään asti tilastomatikalla. Enpä ollutkaan kunnolla lukenut taas viikkoon, kyllä hävettää. No tänään kasasin sitten epäparametriset testit kokoon niin, ettei niihin tarvinne enää palata. Huomenna olisi tarkoitus hieman syventyä taas neuroon, josta lyhyimmät 6 ja 8 luvut olisi saatava lukaistua taas kertaalleen, jos katsoisi mitä on muistiin jäänyt. Tilastotieteen kirjaan alkaa usko pian loppua, kirjassa on virheitä niin tiheään tahtiin, ettei uskoisi sen olevan selväpäisenä kirjoitettu. Netistä löytyvän virhelistan lisäksi valmennuskurssilla jaettiin pitkät listat uusista virheistä ja kokoajan löytyy lisää. Ei siinä mitään, mutta kun muutenkin pitää keskittyä, että tajuaisi. Tähän mennessä ongelmia ymmärtämisessä ei ole ilmennyt, mutta olenkin oikeastaan kunnolla opetellut vasta epäparametrisiin menetelmiin asti, ja nythän ne vaikeimmat asiat sitten vasta alkavatkin. Olen kyllä ollut tyytyväinen kurssiin, uusia kavereitakin on löytynyt. Kaavojen muistaminen kokeessa tulee olemaan haaste, mutta voisin hyödyntää annettuja vinkkejä ja todella liimailla kaavoja vaatekaapin oveen. Näkömuisti hoitaisi ainakin osan. Palikkalaskimeenkin pitäisi tehdä intiimimpiä tuttavuutta, tuo omani on vaan niiiiiin paljon mukavampi.
Tekniikan museo on ilmiliekeissä ja kitkerä käry kantautuu tänne saakka, toisaalta eihän tästä pitkä matka sinne ole. Nyt se on kai jo hallinnassa, mutta varmasti haisee vielä ainakin koko huomisen päivän. Ylioppilaspipo olisi hankittava, kengätkin puuttuu. Laihduttaakin pitäisi. Jopas tuli taas paljon kaikenlaista .. Jospa päivä alkaisi pikkuhiljaa olla pulkassa.
Olen naurettava. Säälittävä. Pateettinen luuseri, kuten vanha ryhmänohjaajani totesi jo aikaisemmin (meistä kaikista tosin). Eilen tajusin kaikenlaista. Taino myönsin itselleni, kai ne asiat ovat olleet selkeästi naamani edessä jo pidemmän aikaa. Tein myös päätöksiä, jotka eivät nyt ole mitään isoja, paitsi henkisellä tasolla itselleni. Ensin hilpeämiin aiheisiin.
Eilen oli huippuhauskaa, oltiin tyttöjen kanssa (kahvilla) ja jätskillä istumassa ja juoruamassa muutama tunti, jonka jälkeen vietettiin vielä useampi tunti ratkiriemukkaan uuden Biisikärpäsen ja Herra Deedsin parissa. BK oli ihan mieletön uutuus, tykkäsin paljon. Sitäpaitsi iskelmäihmisinä oltiin vielä hyviäkin siinä! Jos sulla on toinen – moka oli anteeksiantamaton ;< Puhuttiin maat ja taivaat, miehistä lähinnä ja kotimatkalla popitettiin Umbrellaa. Onko mitään parempaa? Melkein itku tulee silmään kun yhtäkkiä tajuaa miten onnekas on ja miten arvokkaita tällaiset hetket ovatkaan. Noniin, nyt riittää herkistely. Asiaan.
Miehet. Vai pojat? Kummista pitäisi puhua? Jo 12-vuotiaana puhuttiin pojista, mutta ei näitä kyllä nyt miehiksikään voi oikein luokitella, vielä ainakaan. Tuntuu, että kun yhden ongelmat hieman heltiävät, toisen alkavat vähintään samalla mitalla. Onko aikoihin ollut hetkeä, kun joku meistä ei olisi ulvonut mieshuoliaan? (Valitsen nyt ilmauksen miehet) Mikä ihme siinä on, että nainen väenväkisin haluaa satuttaa itseään. Minäkin, joka väitän olevani niin suunnattoman hyvä ihmistuntija, olen täysin sokea omissa ihmissuhteissani ja omissa tekemisissäni. Mutta kylläpä kesti tajuta sekin, eikä vieläkään oikein haluaisi myöntää todella olevansa väärässä.
Jokatapauksessa tällaisissa tilanteissa ymmärtää todella ystävien tärkeyden. Klisee. Tiedän sen kyllä muutenkin. Mutta mitä käykään, jos todella pääsen Turun yliopistoon ja muutan täältä pois. “Ei Turusta ole pitkä matka tänne” on maailman pettävin selitys, tiedän että ajan myötä minusta tulisi turkulainen ja päivittäisen yhteydenpidon loppuessa ja kaveripiirien vaihtuessa yhteiset jutut häviävät. Niin se vaan menee. Ainahan sieltä löytää uusia tosihyviä ystäviä, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan voin todella rehellisesti myöntää, etten kuollaksenikaan haluaisi luopua noista tytöistä. Liekö minulla ikinä ollut näin hyviä ja rakkaita ystäviä. Helsinkiin jäämisessä olisi miljoonakertaisesti enemmän syitä kuin poismuuttamisessa, eihän Turussa (tai ainakaan Tampereella) ole ketään. Pari tuttua, mutta käytännössä ei ketään, jonka takia haluaisin sinne lähteä. Taidankin iskeä neurotieteen kirjan kiinni ja ottaa tilaston käsiini, Helsinki taisi juuri vaihtua ykköshakukohteeksi.
Aihe: Vuodattaminen
Yhyy. Kuolen yksinäisyyteen. Vihreän timantin metsästys tms tulee telkkarista ehkä tuhannen kerran, mutta eipä tule muutakaan. Meidän talossa (isillä) on jotkut älyttömät bailut menossa, basso tuntuu lattiassa asti. Olisi voinut mennä kuokkimaan.
Ai että kaipaan omaa elämää. Haluaisin myös miehen. ( :DDDD ) Oikeastaan kaipaan vain sellaista, että kanakastiketta tehdessä voisi pöytään kattaa kaksi lautasta. Tai aamulla vähän kinastella kylpyhuoneesta. Tai ylipäätään kaipaan parisuhteen arkea, en niinkään mitään älyttömiä yllätyksiä tai lahjoja tai muita vastaavia. Haluaisin jonkun ihanan romantikon, jonka kanssa voisi vain olla. Onpa hyvä paikka tilittää tästä blogissa. Tilitin jo vammaelle ja kaikki muut on jossain.
<vampsu> oonki aina ollu sitä mielt et jotai vikaa tos sun miesmaus on
Kävelin tossa äsken pitkin poikin Toista ja Kolmatta linjaa ja siitä sitten rantaan. Olipa hiljaista ja veden pintakin oli aivan tyyni. Jostain tulvi yhtäkkiä sellainen koivun, savun ja kesän sekoitus ja hullaannuin ihan täysin. Olisipa kesä, juhannuskokko ja keskiyönaurinko. Ja joku jonka kanssa istuskella keskiyönauringossa. Olen toivoton romantikko.
Ja bilejumputus yläkerrassa vain jatkuu.
Luovuttaminen. Hmn. Olen maailman huonoin antamaan periksi ja myöntämään tappioni. En ikinä myönnä olleeni väärässä, vaikka tietäisin sen. Jatkan väittelyä mahdollisimman pitkään ja toivon toisen antavan periksi. Olen turhan innokas väittämään asioita ja vielä turhan varma omista mielipiteistäni, joille ei aina ole perusteluja.
Periksiantaminen. Tiedän, että välttyäkseen tekemästä itselleen hallaa, on välillä myös tajuttava lopettaa ajoissa. Luovuttaa. En osaa luovuttaa tai antaa periksi – mitä eroa niillä on, vai onko ollenkaan? Periksiantamattomuuden katsotaan usein olevan hyve – kai se joissain asioissa onkin. Ainakin sanalla on positiivinen sävy. Päteekö sama ihmissuhteissa? Pitäisikö ymmärtää luovuttaa ja antaa olla, jos on vaarana satuttaa itseään pahemman kerran, mutta toisaalta välttämättä ei sittenkään? Onko hyvä ihmissuhde aina vain ruusuillatanssimista?
Epäonnistuminen. Oman epäonnistumisen tunnustaminen on arvostettavaa. Onko se heikkoutta? Ei voi olla. Sen täytyy olla luonteenlujuutta. Onko vaikeampaa myöntää epäonnistuminen itselle vai muille? Mitä muutkin ajattelisivat. Todennäköisesti eivät mitään. Kai sitten itselle? Milloin on todella aika sanoa ääneen, että nyt meni pieleen ja pahasti?
